Kuulutus

Collapse
No announcement yet.

Mikäpä se on Audimiesten ja naisten musiikkia?

Collapse
X
 
  • Suodata
  • Aika
  • Näytä
Clear All
new posts

    [ame]www.youtube.com/watch?v=YV78vobCyIo[/ame]

    Tässäpä sellainen yhtye, joka kolahti kovaa tajuntaan jo aivan nuorena poikana 90-luvun alussa nuorisodiskossa, ja iskee vielä tänäkin päivänä. Keith Flintin muistolle.

    Comment


      YouTuben algoritmit ovat taas tehneet tehtävänsä.
      Taisin ekan kerran kiinnittää huomiota Wage War - The River kappaleeseen Leviltä kotiutuessani. Varsin kiva ralli, jossa otetaan luulot pois heti ensimmäisillä sekunneilla ja tahti säilyy hyvänä loppuun asti.

      Any Given Day on myös saanut lisää soittoaikaa tuttujen ja turvallisten yhtyeiden kustannuksella.

      Ukrainalaista Jinjeriä ei tietysti voi koskaan olla hehkuttamatta liikaa liikaa liikaa. Tatiana kyllä monipuolisella äänellään pieksee kaikki genren naissolistit mennen tullen IMO.

      Comment


        Long time, no spam. Saatanan selain hävitti tämän viestin jo kertaalleen. Otetaan tähän väliin toinen erä ja katsotaan miten käy.

        Unleash the Archers on kanadalainen power-metal -poppoo. Mitään Stratovariusmaista juustokuorrutteista ilotulitusta ei kannata kuitenkaan odottaa, vaan meno on toisaalta teknisempää, mutta myös vähemmän suurieleistä. Teatraalisuus kuuluu toki lajiin, mutta tällä porukalla se pysyy kohtuuden rajoissa. Eniten genrelle tyypillisesti esiintyy laulaja Brittney Slayes, jota kuuntelee kuitenkin varsin mielellään. Itsensä haastamisesta pitävät voivat yrittää pitää jalat ja niskan paikallaan, kun The Awakening lähtee laukalle.

        Gone Cosmic viihtyy puolestaa psykedelisen stonerin parissa. Tämän porukan pörisevstä äänimaisemasta erottuu myös edukseen laulaja, jonka tulkinta paranee koko ajan levyn edetessä. Joskus laulaja jopa hautaa turhankin paljon muita alleen, kuten The Deadlockilla voi kuulla, mutta muukin bändi pääsee kyllä loistamaan.

        Cellar Darling on puolestaan entisten Eluveitielaisten yhtye Sveitsistä. Meno on kaukana emobändistä ja tyylilajiina folkilla maustettu progressivinen rock/metal. Tässäkin parasta on laulajatar Anna Murphy, mutta kuitenkin kokonaisuudessa hallitusti mukana. Melodiatajua on suotu koko köörille ja jokaisesta kappaleesta jää mieleen pyörimään yleensä useampi hyräiltävä pätkä, oli se sitten tuotettu äänihuulilla, kitaralla, kampiliiralla tai huilulla. The Spell on pitkä levy sulateltavaksi. Sen monipuolisista kappaleista saa hyvän läpileikkauksen esimerkiksi Drownista.

        Kreikkalainen tunnelmametallitehdas Mother of Millions saa jo lähtöön muutaman pisteen nimestään ja aiemmin kehutun laulaja George Prokopioun mukana olosta. Hänen esiintymisensä on vähän vähemmän karkeaa kuin esimerkiksi Poemin edellisellä levyllä, mutta sopii tällaisenaankin tyylilajiin kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Musiikin pohjana on paikoitellen jopa tylsähkö moderni proge, mutta mausteina kuullaan sopivasti esimerkiksi Amberilla sampleja ja Ghost in the Shellin mieleen tuovia kuoro-osuuksia.

        Toinen samaa sukua, mutta eri maata edustava yhtye Sermon lähestyy modernia progea hieman tummemmalta suunnalta. Erityisesti huomiota nimettömänä pysyvän muuten levyn yksin tehneen mastermindin ohella herättää Vaderista lainatun rumpali James Stewartin suoritus. Mies on päästetty ihan eläimenä eläytymään musiikkiin ja The Drift -kappaleella läpsyttely käykin jo välillä hyvän maun rajoilla sitä kuitenkaan ylittämättä.

        Seuraavaksi päästäänkin mustemman metallin pariin. Nyt pysytään tosin siellä genren helpoimmassa, melodisessa ja sinfonisessa päässä, josta jalka lipsahtaa välillä myös medodeathin puolelle. Belzebubs on JP Ahosen sarjakuva, jossa hahmoilla on samanniminen yhtye. Tämän yhtyeen musiikkia on nyt tarjolla levyllinen Gorillazin tai Dethklokin tyyliin hahmojen esittämänä. Varsinaisten soittajien henkilöllisyydestä ei siis ole varmuutta, mutta jokainen joskus Insomniumia kuullut tunnistaa kyllä ainakin laulaja/basistin välittömästi. Aivan mielellään tätä kuuntelee, bonusta tyylin kliseet huumoriksi kääntävästä musiikkivideosta.

        Seuraavalla kotimaan pysäkillä odottaa massiivinen yhteenliittymä Oranssia Pazuzua ja Dark Buddha Risingia. Alun perin Roadburn-festarille tilattu, Waste of Space Orchestra -nimellä esitetty Synthesis on melko haastava ääniteos. Kummankin bändin tyyleistä ammentava jonkinlaisten eri ulottuvuuksissa elävien ihmismielelle outojen olioiden matka, joka toimii parhaiten häiriöttä kuulokkeiden kautta nautittuna ja liikaa eri ulottuvuuksia ja niiden välillä siirtymisen aiheuttamia ilmiöitä miettimättä. Aivot saa solmuun ilmankin.

        Viimeiset pysäkit odottavat Ranskassa asti ja täällä alkaa olla jo aika pimeää. Creaturen Contes Funebres on ranskan kielellä esitettyä mustaan metalliin pohjautuvaa musiikkia, jossa on myös proge ja jazz-vaikutteet vahvasti läsnä. Tässä on näin pian julkaisun jälkeen vielä aivan liikaa kuvailtavaksi. Kokeile.

        Maamiehensä Vous Autres taas sekoittelee mustaan sludgea. Kuulostaa yhtä herkulliselta kuin on. Tämä koskettaa ihmistä suoraan mielen synkimpiin kolkkiin tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa pahalta ja erittäin hyvältä. Erikoismaininta tässäkin rumpalille, joka hoitaa tehtävänsä minimalistisen tehokkaasti.
        Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 26.5.2019, 23:07.

        Comment


          Rammsteinen kahta uusinta tullut kuunneltua todella aktiivisesti ja sellaista Suomalaista bändiä, kuin Fear of Domination tullu käytyä katsomassa Berliinissä asti.

          Comment


            Juhannus lähestyy ja soittolistalta puuttu kepeitä kesäillan valsseja? Ällös huoli; pirtsakoita kesäbiisejä saapuu taas ovista ja ikkunoista.

            Lo-Pan on napannut nimensä yhdestä elokuvahistorian hienoimmista tuotoksista. Tyylilajina on kohtuullisen suoraviivainen aavikkotuulelta ja polteltavilta nautintoaineilta tuoksuva stoner. Riffi on vahvasti läsnä ja laulaja hoitaa hommansa varsin mallikkaasti. Subtlen kappaleista löytyy sen verran koukkuja ja yllätyksiä, ettei tyylilajille ominainen jankkaus pääse ihan liiaksi häiritsemään. Erinomaista kruisailumusiikkia.

            Espanjaisella Adriftilla on jotain samaa musiikkinsa juurissa kuin edellisellä. Pörinä on kuitenkin varsin selkeästi metallisempaa ja sludge on enemmän kuin vähän läsnä. Vokalisti on puolestaan lähempänä black metal -tyyliä kärinöineen. Jossain määriin vokaaliosastosta tulee mieleen tulee The Atlas Moth, mutta kokonaisuus on monipuolisempaa. Rytmiosasto ansaitsee erikoismaininnan näissä äänikarkeloissa.

            Kull kertoo olevansa barbaarimetallia, mikä on ihan hauska, mutta vähän turhan epämääräinen kuvaus. Jotain sinfonista black metallia kai tämä on. Ei kuitenkaan erityisen raskasta, vaan paikoin hyvin lähellä poweria eeppisyydessään. Lisäksi rumpalin poljento ja aika hyvin kuuluvat elektronisen puolen mausteet pitävät menon varsin vauhdikkaana ja energisenä. Kyllä tämän tahtiin kelpaa vaikka hyppelehtiä alasti juhannuksena niittyä pitkin katsomaan näkyykö siellä lammen heijastuksessa tuleva puoliso vai vain oma lärvi. Sekin kertoo toki tulevaisuudesta jotain.

            Barbaarimetallista tulikin mieleen luolamiesmetalli. Sisältövaroitus levyn kannesta. Ja nimestä. Ja itse musiikista. Ei mulla muuta tähän väliin.

            Australia pettää harvoin. Illyria tulee sieltä päin ja soittaa tunnelmallista metallia, joka lähentelee hyvin vahvasti Blackgaze-osastoa. Luonto on vahva osa The Carpathian Forestin fiilistä ja tunnelma onnistuukin välillä olemaan erinomaisen toimivaa. Ärjyntä on tämän levyn heikoin lenkki ja saavuttaa välillä liian 'coremaisia piirteitä. Lisäpisteitä puolestaan levyn kansikuvasta, joka on Ivan Shiskinin erittäin hienosta maalauksesta.

            Warforged amerikan mantereelta tarjoilee vahvasti progressiivista mustansävyistä death metallia. Tunnelma on paksua ja vokaalit repiviä ja selkäpiitä karmivia. Metsäkuvastoissa tässäkin liikutaan, mutta paikka on painajaismainen ja epätodellinen Illyrianin puhtaaseen luontoon verrattuna. Omalla tavallaan kiehtova tämäkin.

            Panzerfaust on tunnelmaltaan saman tyylinen, mutta edellistä puhtaammin black metallin edustaja. Räimeessä käsitellään sotaisampia aiheita ja ryvetään sen eri muotojen järjettömyydessä. The Day After Trinityn nimi tulee maailman ensimmäiseen ydinkokeeseen johtaneen operaation peitenimestä, eikä yhtyeellä ole sen onnistumisen vaikutuksista ihmiskunnan suuntaan kovin paljon hyvää sanottavaa.

            Uudella Dreadnoughtin levyllä leikkitään tulella ja pyritään kuvaamaan sen eri muotoja metallin ilmaisukeinoilla. Tyyli on hyvin progressiivista ja tukena on myös huilua ja muuta vähän epätavanomaista toteutustapaa. Lopputulos on melko onnistunut, mutta vaatii kuulijalta keskittymistä toimiakseen.

            Comment


              Ihan en veskuapinan verbaaliseen akrobatiaan kykene. Ompa onneksi arvostelun kohdekin koko lailla paljon yksinkertaisempaa ja suorasukaisempaa. Apulannan uusi EP soinut nyt joka päivä jossain soittokoneessa. Jos tämä soundi on lupaus tulevasta niin olen valmis reilun 20 vuoden tauon jälkeen kuuntelemaan Apulantaa ihan omasta aloitteesta vapaaehtoisesti ja ilolla. Me like kun kaikki kitarasta ja laulajasta lähtien toimii lyömäsoittimina.

              Comment


                Jaahas, kesä alkaa olla lopuillaan, kelit viiletä ja illat hämärtyä. Sen verran iloinen tilanne, että sitä täytyy juhlistaa sopivalla äänitaiteella.

                Aloittaa sopii vaikka Eternal Stormilla, joka on Espanjan suunnilla levyttänyt tuoreen albuminsa Come the Tide (tirsk). Melodeath uppoaa meikäläiselle hyvin harvoin, mutta tässä on pitkästä aika ainakin tyylilajin keskiarvoon verrattuna sen verran seesteinen ja harkittu teos, että maistuu kyllä. Jo pelkästään videolle valitut drone-kuvat kuohuvasta aallokosta jossain Espanjalaisella antiaurinkorannikolla tekevät tästä katsomisen arvoisen.

                Essence of Datum on puolestaan pitkästä aikaa mielenkiintoista instrumentaalimusiikkia Valko-Venäjältä. Kiinnostavuudeltaan siis aika vastakohta saman maan mukaan nimetylle drinkille, ainakin näin laktoosi-intolerantin näkökulmasta. Laulajaa ei ehdi juuri kaipaamaan, kun soitto on tätä tasoa. Tyyliltään tämä on Death-metallin eri alalajien sekasotkua, joka onnistuu kaappaamaan mukaansa niin tehokkaasti, että nytkin pitää ihan taistella vastaan, ettei playta painettuaan kuuntele koko levyä kerralla.

                Brexitin takia kohta tullimuurin takana majaileva Warcrab herätti huomion valehtelematta nimellään ja logollaan. Metalli on vakava asia. Kuoloon on tällä kertaa sekoiteltu hullun tieteentekijän pajalla geenejä sludgesta. Soundi sotaravulla onkin sludgemaisen paksu ja painostava, mutta vaikka pohjamudissa liikutaan, niin suunta on kuitenkin vahvasti eteenpäin ja tahti hyvä.

                Omophagian soundi on aika toista äärimetallipäätä pyrkien paksusta ja tummasta mieluummin tiukkaan ja selkeään tech death-tyyliin. 646965 samannimiseltä albumilta on myös vaihteeksi omalla sarallaan kiinnostava tuotos. Osaltaan varmaan siksi, että tyylille ominainen soitinilotulitus on muistettu tehdä kappaleiksi, eikä keskitytty vain soitinmasturbaatioon. Sitäkin kyllä löytyy

                An Isolated Mindin levy onkin sitten vähän haastavampaa kuunneltavaa sisältäen matkan mielenterveysongelmien pariin. Levylle annettu nimi I'm Losing Myself ei ole pelkästään siistiltä kuulostavaa sanahelinää, vaan kuvastaa varsin hyvin sitä, mitä tässä on yritetty saada kuulijalle välitettyä. Väliaineena toimii tunnelmallinen black metal, jota maustetaan runsain elektronisin vivahtein. Välillä ollaan ambient-maisemissa useita minuutteja kerrallaan ja lyhyempiä välitrippejä tehdään progemetalli- ja jazz-tyylillä. Mahtava reissu, joka on parhaimmillaan ruska-aikaan.

                Birdflesh ottaa taas asiat vähän kevyemmin. Todistusaineistoa.

                Vaihtelu kuulemma virkistää. clipping. on kai lähinnä hip-hoppia. Tiedä häntä, mutta erottuu edukseen erinomaisen teknisen ja taitavan äänihuulistin lisäksi taustoista, jotka ovat genrelle poikkeuksellisesti jonkinlaista kokeellista noisea/industrialia. Usein taustojen ja kappaleiden intensiivisyys kasvaa hienosti loppua kohden, jolloin koko suoritteesta jää varsin hyvä fiilis. Koukutus tapahtui kauhuelokuvamaisella Nothing is Safella, mutta yhtyeen parasta antia on kuitenkin Air 'em Out.
                Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 7.9.2019, 18:56.

                Comment


                  Täällä taas. Syksy on alkanut ihan tosissaan ja monenlaista kuuloluiden kautta mieltä hivelevää taidetta on taas liikkeellä. Pimeneviin iltoihin löytyy vaihteeksi myös varovaisen positiivista sävyä. Ja yllättävän paljon Skandinaviaa.

                  Klone on siirtynyt pitkähkön uransa aikana yhä kauemmas metallista tunnelmalliseen progerockiin. Uusimmalla Le Grand Voage -levyllä kuullaan kyllä välillä karkeampaakin esiintymistä, mutta enimmäkseen äänimaailma on kirkas, kuulas, jopa pehmeä, mutta täynnä yksityiskohtia ja kuulijan mukana pitävää koukkua. Tunnelmassa on hyvin paljon samaa kuin Riversidessa, musiikkivideota myöten. Laulaja Yann Ligner on aivan loistava ja sopii tyyliin kuin mustat listat punaiseen autoon. Mitä nyt välillä ranskalainen aksentti ja äidinkielen muuksi kuin englanniksi paljastavat hassut sananvalinnat vähän puskevat esiin.

                  Länsinaapurin kansallisaarre, Waka wanha Opeth ("uppeth") elää ja voi hyvin siitä huolimatta, että death metallista progeen siirtymisen jälkeen ilkeät kielet ovat muutakin väittäneet. Joku olisi toki saattanut noin hurjaa tyylisuunnan vaihdosta varten perustaa vaikka uuden bändin, mutta Mikael Åkerfeldtiä ei moinen kiinnostanut. 70-luvun proge kyllä kiinnosti siinä määrin, että fanikunnan mielipiteet eivät siinä paljon painaneet. Kaikkihan herran taipumukset jo tiesivät, enkä minä ainakaan niistä mieltäni pahoittanut. Musiikki on muuttunut, mutta silti hyvää. Koska taide, niin uusi levy on julkaistu sekä englannin- että ruotsinkielisinä painoksina, joista saa kukin valita mieleisensä. Virallisessa kaanonissa levy on ruotsiksi, koska silloin Mikael on kuulemma rehellisempi teksteissään. Hankala sanoa, koska ei kouluruotsilla pysy vielä parin kuuntelun jälkeen perässä. Costin Chioreanu on ilmeisesti kuuminta hottia tällä hetkellä musiikkivideoiden saralla. Tyypin tuotoksia nähtiin aiemmin Cellar Darlingin kappaleissa.

                  Borknagar sai alkunsa, kun norjalaiset kirkonpolttajat halusivat perustaa yhtyeen, jossa pääsisivät toteuttamaan myös melodisempaa puoltaan. Historia kuuluu läpi hyvällä tavalla, mutta tyyli on lähempänä progressiivista metallia ja enimmäkseen pitäydytään etenkin Vintersorgin pois jäätyä puhtaissa lauluissa. Laulupuolta hoitavat nykyisellään ICS Vortex (liki paras taiteilijanimi ikinä) ja Lars Nedland ja jälki on hemmetin hienoa. Kappaleet toistavat itseään välillä ehkä hieman puutumisen rajamaille, mutta onhan Up North ainakin niin komeaa kuultavaa, ettei tähän ihan heti kyllästy. Pohjoinen on kylmä ja karu, mutta silleen hyvällä tavalla. Arvatkaas huvikseen kuka on animoinut musiikkivideon.

                  Cult of Lunan matkassa palataan Ruotsiin. A Dawn to Fear on yhtyeen tuorein E-tronin painoinen kasa post-metallia, jossa jylhät melodiat ja kolmen kitaristin voimalla painostettu tunnelma lyövät kättä kuulijaan korvalehtien päällä koskettimien lisätessä vielä oman paineensa takaraivoon. Laulajan ulosanti on jokseenkin monotonista hardcore-huutoa, mutta toimii tässä yhteydessä varsin hyvin, kun siihen suhtautuu Meshuggah-tyylisesti omana instrumenttinaan perinteisen lauluroolin sijaan. Videokin on pitkästä aikaa ihan videokuvattu animaation sijasta.

                  White Wardia tuli kehuttua joskus aiemmin ja nyt Ukrainalaisilta on saatu uusi levy nautittavaksi. Love Exchange Failure on jonkinlainen noir-tutkimusmatka kylmään kaupunkiin, jossa ihmiset eivät osaa/jaksa/halua enää ymmärtää toisiaan. Tunnelmat rakennetaan huolella, saksofoni soi ja metalli on mustaa. Tämä vaatii paneutumista ja ajan varaamista koko tuotokselle kerrallaan. Toisessa päässä levyä kuullaan savuista ja viskistä naislaulajaa ja kevyempää musisointia ja toisaalla taas kiihdytellään ihan kunnolla kypsyttelyn jälkeen. Melkein toivoisin yhtyeen tekevän seuraavaksi vielä enemmän Surfaces and Depths -tyylisen levyn.

                  Fvneral Fvkk on ansainnut jonkinlaisen mitalin ehkä maalimanhistorian typerimmästä yhtyeen nimestä. Vastoin nimen luomia odotuksia tämä olikin ihan menevää doomia. Siis luihin ja ytimiin ja sieluun menevää; eikä muuten jätä poistuessaan paikkoja yhtään parempaan kuntoon kuin tullessaan. Tahti on rauhallinen, riffikynä terävä ja papit pahoja. Pitikö näissä olla jotain positiivistakin mukana? Hups.

                  Chelsea Wolfe on rapakon toiselta puolelta ja tykkää tehdä melko omalaatuista gootti/folk -musiikkia. Aiemmin en ole hirveästi lämmennyt, mutta Be All Things vei mukanaan, vaikka olenkin melko varma, että kertosäkeen laulumelodia on lainattu jostain toisaalta. Tähän olisin kelpuuttanut mieluummin Costin Chioreanua mieluummin kuin mm. sängyllä tikarin kanssa poseeraavaa draamakuningatarta. Levyltä löytyi muutakin hyvää.

                  Holy Fuck on sitten sitä jotain muuta. Tykästyin joskus vuosia sitten yhtyeen hieman erikoiseen äänituotantoarsenaaliin ja meininkiin. Ei yhtään haitannut että kappaleet oli hyviä. Ja yhden musiikkivideolla oli kissoja (ei animoituja). Uusi kappale Luxe pääsi yllättämään puskista ja tämähän on edelleen varsin toimivaa.
                  Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 27.9.2019, 22:36.

                  Comment


                    Kylläpä on kiva kun päivä lyhenee ja mustat ajatukset saa rauhassa vaellella mustissa maisemissa mustien lintujen heilutellessa mustia siipiään mustalla taivaalla. Mustaa musiikkiakin on tarjolla. No ei pelkkää mustaa; vähän huijasin ja sekoittelin folkkia, kasarineonia ja epilepsiamusiikkivalopilkkuja sekaan.

                    The Drowningin death/doom on vallan mainio matkakaveri pimeyteen. Tässä on tarjolla verrattaen dynaamista synkistelyä, jossa vietetään paljon aikaa hautajaistahdeissa, mutta toisaalta muistetaan myös kiristää välillä tahtia, jottei pääse liikaa puuduttamaan. Riffit purevat varsin mainiosti; hyvänä esimerkkinä noin puolivälissä In Cold Earthia, ja uudestaan noin 3/4 kohdalla, kun alun rauhallisemmasta osasta poiketen tarjotaan vähän enemmän kaasua koneelle. Prometheus Blinded on vuorostaan koko kestoltaan vähän kiukkuisempaa ja menevämpää riffitulitusta. Uskomattoman hyvin toimivaa (muttei hyvää) fiilistä on tarjolla koko The Radiant Dark levyn mitalla.

                    Shadow Limbin Burn Scar herättää hyvin vahvoja Mastodon-fiiliksiä. Tämä on siis jotain modernihkoa stonermetallia vahvoilla sludge- ja progejuurilla. Mukana monenlaista lainausta mm. Neurosikselta ja välillä vähän merisairasta fiiliistä jostain Giant Squidin suunnalta. Kaikenlaisten massiivisten muinaisten eläinten lainaamisesta huolimatta yhdistelmä ei ole häiritsevällä tavalla esikuviensa kuuloinen ja ennen kaikkea kappaleet on huolella rakennettu ja taidolla äänitetty. Pisteet kuuluvasta bassosta, joka saa välillä vähän enemmänkin roolia. Ja kansikuvasta.

                    Aiemmin tuli esitettyä toivetta, että White Ward sukeltaisi syvemmälle Surfaces and Depths -kappaleensa maisemiin. Aika pian sen jälkeen tulikin puskista vastaan Romanialainen Katharos XIII ja levynsä Palindrome, joka täytti ne toiveet. Tarjolla on jazz-doom-outoilua hyvin maltillisin mustin maustein. Sopii pimeneviin iltoihin kuin rotorit Audiin ja suorastaan hivelee jotain hämärää kohtaa aivoista hieman nyrjähtäneellä tunnelmallaan. Ainakin aina silloin, kun paksulla romanialaisella aksentilla siunattu herrasmies ei avaa suutaan puhuakseen; nämä hetket ovat onneksi aika pieniä koko levyn kestoa ajatellen.

                    The Great Old Ones esittää mustia virsiä suurille muinaisille sellaisella paatoksella, että heikompia hirvittää. Ja niitä heikompia ovat tässä yhtälössä kaikki paitsi ne suuret muinaiset. Muuan arvostelija virnuili, että levy sisältää noin viisi riffiä, mutta en ihan mene allekirjoittamaan moista. Niitä on ainakin kuusi ja tällaisella atmoblack-tyylisellä tuotoksella tietty määrä toistoa sallittakoon, varsinkin kun kaikki kuitenkin palvelee kokonaisuutta, joka vetää kuuntelijan hiljaiseksi. Tunne planeettoja nielevien kokoluokkaan kuuluvien ihmisjärjelle käsittämättömien universumin asukkaiden läsnäolosta on saatu kohtuullisen vakuuttavasti äänitettyä.

                    Tässä univaikeuksien kanssa taistellessa löytyi viimein myös päivästä, tai siis aamuyöstä, aikaa perehtyä Bell Witchin Mirror Reaperiin. Ihan helpolla ei tahdo musiikin suurkuluttajallakaan löytyä sopivaa reikää 83 minuutin mittaiselle yhdessä osassa esitettävälle levylle. No nyt löytyi kiitos kortisonikuurin. Tässä on kyseessä varsin hidastempoinen funeral doom. Joukosta on yksi poissa ja ystävät päättivät sitten tehdä varsin jykevän ääniaaltomuistolaatan. Ei ole helppoa kuunneltavaa, mutta voi hyvä helvetti, että toimii hyvin. Raskaan polun päässä on tarjolla mukana kulkeneille katarsis, jota on hankala kuvailla.

                    Uutta Wilderunia olisi myös tarjolla. Wilderun on vähän vähemmän synkeä poppoo, jonka eeppinen melodeath/folk/proge/jne -yhdistelmä ei päästä kuulijaansa helpolla. Ensimmäinen kappale ottaa jo luuloja pois 14 minuutin ja 32 sekunnin kestollaan. Kappaleissa on osia vaikka muille jakaa, säröä, murinaa, akustista, puhdasta laulua ja perinteisten bändisoittimien lisäksi orkesteri taustatukena. Orkesterin mukana oloa ei pidä sekoittaa Nightwishiin tai vastaavaan sinfoniametalliin, jossa jousien äänivallit runnovat fiilistä väkisin kurkusta alas, vaan tällä kertaa lisäsoittimia käytetään enimmäkseen kohtuullisen hyvällä maulla. Sen verran vähän tähän on tullut vielä perehdyttyä, ettei mitään kovin tiukkaa analyysiä ole tarjolla, mutta tykkään kovasti.

                    Vähän kevyemmällä osastolla löytyy Voyager, joka on päättänyt sukeltaa tuoreella levyllään aiempaa syvemmälle kasarisyntikkamaailmaan. Kasariestetiikka alkaa olla jo pikkuhiljaa käsitelty (kaikki siellä kehitelty ei kestä aikaa yhtä hyvin kuin Quattro). Tuotos on kuitenkin edelleen lähinnä mordernia progea ja energia ja melodiat tarttuvia, joten liian negatiivinen tätä kuunnellessa ei pysty olemaan.

                    Ainiin ja se epilepsiamusiikki. Drum'n'bassia ja breakbeatia ja jotain dubsteppiin viittavaa. Ei liity nimestään huolimatta kotimaisen elokuvaviihteen klassikkoteokseen.
                    Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 9.11.2019, 23:17.

                    Comment


                      Synkkyys on ilomme, mutta valitettavasti se on aloitanut jokavuotisen väistöliikkeen valon edestä. Päivät senkun pitenee, vaikka talvi ei ole vielä edes alkanut. Lumen sijasta vuodenvaihteessa musiikkijulkaisut syyti taas semmoisen määrän "vuoden parhaat" -listoja kahlattavaksi, että koko ajan saa olla työntämässä jotain uutta ja jännää korviin kuuloluita kalistelemaan.

                      Obsidian Tide on jokseenkin perinteistä progemetallia sieltä vähän kevyemmältä laidalta. Toolmaisia rytmejä ja kieroja riffejä, enimmäkseen puhtaita lauluja ja runsaasti melodioita, välisoittoja ja vähän vähemmän perinteisiä kappalerakenteita. Tai no, lajityypille ominaisia ja jokseenkin siis perinteisiä. Enihuu, varsin miellyttävää kuunneltavaa.

                      Daxma on puolestaan tehnyt lyhyen tarjonnan doomilaaksosta peräisin olevaa fiilistelyä viululla maustettuna. Pirtsakasti nimetyltä Ruins Upon Ruins -EP:ltä löytyy kaksi vähän yli 10 minuuttista kappaletta, joilla päästään ensin syvälle eksistentialistiseen tuskaan Minima Moralian kautta ja sitten saadaan nauttia kolminkertaiseen mittaan doom-suodattimen kautta venäytetty versio alun perin Stevie Nicksin säveltämästä Landslidesta. Kuulostaa paremmalta kuin kuulostaa.

                      Dark Souls -pelisarjan tarina sopii metallimusiikkiin melkoisen mainiosti. Näistä tarinoista ammentaa myös Firelink The Inveterate Fire -levyllään. Pelisarjan tuntemus on varmasti eduksi, mutta tämä on ennenkaikkea varsin mainiota musiikkia. Pohjiltaan tämä lienee lähimpänä melodista black metallia, mutta genrelle tyypillisen jatkuvan paahtamisen sijaan on ymmärretty antaa kappaleille enemmän kasvumahdollisuuksia. Melko mahtavaa, että kaksi tyyppiä pystyy makuuhuonestudiossa äänittämään jotain näin hienoa, joka ei kuulosta klassiselta "C-kasettimankka recordilla naapurihuoneessa"-tyylin bläkkikseltä.

                      Misþyrming on Islannista ja kuulostaa erittäin islantilaiselta. En ole kovin syvälle tuon saarivaltion musiikkikulttuuriin koskaan päässyt, vaikka määrästä päätellen jokainen sen asukas soittaa ainakin kahdessa black metal -bändissä. Ísland, Steingelda Krummaskuðissa on ajoittain sen verranvastustamaton groove, että sille ei voinut sanoa ei. Virallisten sanoitusten mukaan tuo muuten kääntyy "Islanti, kastroitu jätekasa" mutta google translatella "Islanti, pyramidimuruja". Joka tapauksessa Islannissa ei ilmeisesti ole kaikki ihan hyvin.

                      Rapakon takana ei mene sen paremmin. Abigail Williamsilta on nimestä huolimatta turha odottaa heleää naislaulajaa. Nimi näihin härkäbileisiin on otettu toiselta tenavista, jotka syyttämällä alkuperäiskansaan kuulunutta lastenhoitajaa noidaksi saivat aikaan niinkin viattoman tapahtumaketjun kuin Salemin noitavainot. Black metallia kai tämäkin, mutta sieltä tunnelmallisemmasta ja melodisemmasta päästä. Jossain noin neljän minuutin paikkeilla I Will Departia iskee varsin maukas groovaava riffi ja vähän myöhemmin jostain syystä allekirjoittaneen korvaa erityisen hivelevä muunnos siitä äänihuulilla. Toimivan musiikin lisäksi plussaa vaikuttavasta kansitaiteesta, joka on alan yhtyeiden suosiman isoihin huppupäihin ja pieniin ihmisiin erikoistuneen Mariusz Lewandowskin käsialaa.

                      Schammaschin outoilumetallissa vietetään paljon aikaa edellisen kanssa samoilla linjoilla, mutta sekaan mahtuu myös outoiluruuvit kaakkoon kääntävä aikamatka jonnekin 80-luvun goottimeininkiin, mukana reipas annos Joy Divisionia. A Paradigm of Beauty on ehdottomasti uusimman levyn hienoin veisu.

                      Talven synkeimpään aikaan tuli sopivasti levyllinen Cattle Decapitatonia. Tässä on varsin hauska yhtye, jonka militanttivegaaniasenne oli varsin passeli siihen ajankohtaan. Noin jokaisessa kappaleessa toivotaan jonkinlaista loppua ihmiskunnalle, jotta eläimet saisivat olla rauhassa. Tämän ympärillä vellovia keskusteluja seuratessa on ollut hienoa havaita, miten sellaisetkin ihmiset, jotka kuuntelevat mielellään jos jonkilaista teurastuksesta, murhasta ja mielenterveysongelmista kertovaa musiikkia pitävät vegaanimetallia jo ajatuksena niimpal kauheana, että täytyy jättää sellainen roska kuuntelematta. Bring Back the Plague indeed. Tämän yhtyeen sydämenä sykkii ehdottomasti laulaja Travis Ryan, jonka enemmän ja vähemmän hymyilyttävä ja kuvottava äänenkäyttö on hienointa ja kauheinta vähään aikaan.

                      Eläinten valtaannoususta puheen ollen; Litterbox Massacre on kissojen valtaannousun ilosanomaa juhlistava brutal death metal/slam-yhtye, jonka tuorein EP Welcome to the Scratching Post on myös varsin hauskaa kuunneltavaa. Karvisen elämänohjeilla alkava nimikappale on aika hieno, mutta jokainen kissanomistaja voinee samaistua myös Force Fed Hairballs, My Bowl's Half Empty tai Rug Defiler -nimisiin kappaleisiin.

                      Rytmisessä äänihuulistelussa täytyy aina olla jotain erikoista, että se ylittää mielenkiintokynnyksen. Billy Woodsin kohdalla tämä tapahtuu tietysti taitavan äänenkäytön lisäksi vähän erikoisemmilla taustoilla. Taustat ovat monin paikoin hyvin minimalistista, mutta aina vähän epävireisiä ja kieroja tavalla, joka saa väkisinkin virnettä suupieleen.

                      Bonuksena huomattavan rehellinen lyriikkavideo.

                      Comment


                        Metaanihuuruissa ajaminen ilmeisesti pistää ihmisen päätä sekaisin sen verran, että soittolistallekin eksyy vaihteeksi jotain uutta. Pierukaasuissa pyörimisen lisäksi kirkastuneilla päivillä lie toki oma vaikutuksensa muuttuvaan mielialaan, mutta onneksi idästä nousee auringon lisäksi vähän mustia pilviä korvien ratoksi.

                        Deathwhite on kuitenkin kaukaa auringonlaskun puolelta tuleva aiemmin jo mainittu yhtye, joka mennee jonnekin Katatonia/Sentenced-akselille kappaleesta riippuen. Paksua riffia, melankolista melodiaa ja hartaat tunnelmat. Edellisen levyn laatu on säilytetty, mutta lauluosasto kaipaisi ehkä vähän enemmän vaihtelua. Nimettömällä laulajahepulla on kyllä hieno ääni, joka toimii esimerkiksi Plague of Virtuella varsin hyvin, mutta koko levn mittaisena alkaa hieman puuduttaa. Siitä huolimatta varsin kivaa kuunneltavaa edelleen.

                        Disillusion on pitkän linjan saksalainen orkesteri, joka tykkää esiintyä jossain melodeathin ja progemetallin puolivälinkrouvissa. Puhelaulut eivät juuri innosta, mutta kun kappalerakenteisiin on perehdytty perinteisellä saksalaisella premiummallin pieteetillä, niin lopputulos on pienistä omituisista ominaisuuksista huolimatta erittäin miellyttävä.

                        Marrasmieli on kotimainen jonkinnäköistä pakanallista tunnelmablakckmetallia harrastava yhtye. Yhtyeenä tuoreehko, mutta soittajien kokemus kuuluu selkeästi läpi. Koko levyllinen tätä käy varsinkin laulun osalta vähän raskaaksi, mutta yksittäisenä kappaleena merellinen Aallot hanureineen ja liplattavine sampleineen iskee kyllä niin syvälle ja kovaa rannikolla kasvaneeseen, että oksat pois. Vähäsuolaisen ja vähän saasteisen itämeren voi melkein maistaa kuunnellessaan.

                        Raphael Weinroth-Browne on sellisti ja tekee sellollaan sellomusiikkia. Apocalypticaan tätä ei kannata sekoittaa, vaikka näissä kappaleissa kuuluu kyllä jossain määrin henkilön historia metallimusiikin parissa. Valittu soitin saa silti olla kuitenkin selkeästi enemmän omassa elementissään eikä sitä kuristeta kuriositeetiksi kummallisen kuuloisen sähkökitaran rooliin. Tämä kappale on tämän postauksen pisin kirjoitettava, koska kappale From Within soi taustalla kolme kertaa ja kirjoittaminen tapahtuu kappaleissa näpyttelijän jäädessä välillä tuijottamaan suu auki videolla näkyviä syksyisiä metsämaisemia ja kuuntelemaan.

                        Ainsophin Home teki aika lähtemättömän vaikutelman alussa. Kitara soi ensin pelkästään oikeassa korvassa ja muiden osien mukaan tullessa siirtymä stereomaailmaan sai aikaan ihan kunnon puistatuskohtauksen. Vähän jännään äänimaailmaan tottuu kyllä nopeasti eikä tämä suinkaan huonoa ole. Soppaan on sekoitettu vähän black metallia, kaikenlaisia aineksia post-etuliitteellä, progea ja ties mitä. Pidän hieman hiomattomasta tunnelmasta ja koukeroisista kappaleista.

                        Nyt sitten se katse kohti itää. Ningen Isu on ilmeisesti tehnyt musiikkiaan noin 20 vuotta ja päätyi tässä viime aikoina jonkun youtube-algoritmin oikkujen kautta kohtuullisen laajan länsimaisen yleisön korviin. Herättää ihmisissä huvitusta soittajien iän, pukeutumisen ja basistin ansiosta; tämän bassotaiteilijan bass facet on nimittäin vertaansa vailla. Musiikki on ulkonäkötekijöiden lisäksi varsin kohdallaan. Kitaristi osaa riffinsä ja basistilla on virneiden lisäksi groove hemmetin hyvin hallussa. Lisäksi japanilaiseen tyyliin basso kuulostaa erinomaiselta ja erottuu äänimassasta erittäin hyvin. Tyyliltään tämä lienee lähinnä hard rockia ja varsin vakuuttavaa sellaista.

                        殒煞 Vengeful Spectre on puolestaan Kiinasta, eikä toivottavasti ole edellisen vastapainoksi työleirillä lapsien tekemää. Kiinasta voisi veistellä kaikenlaista hassua, mutta isoveli valvonee myös foorumilla paljonko tälle lätinälle haaskataan serveritilaa. Eespäin siis ennenkuin puoluetoimisto päättää laittaa uudelleenkoulutukseen. Kaikkien kyseisestä maasta syntyvien mielleyhtymien pohjalla vähiten todennäköisenä on ajatus black metallista. Tässä sitä kuitenkin on, se on varsin toimivaa ja sisältää maalle ominaisia mausteita paikallisten soittimien muodossa.

                        Paikallisista mausteista, mutta ilman mustaa metallia tuli mieleen The Hu. Tämä lienee jo ~kaikille tuttu, mutta jos ei ole, niin kuuntelemaan. Mongolialainen kurkkulaulanta, perinnesoittimet, nykyaikainen poljento ja tarttuvat melodiat piristävät vähän mustempaakin talvea. Hu are you?
                        Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 8.2.2020, 10:13.

                        Comment


                        • Välillä näitäkin legendoja kuunneltava, todellista hengennostatusmusiikkia https://www.youtube.com/watch?v=Ybs59DTTlVU

                          Tässä piisissä pääsee poikabändin muutkin jäsenet ääneen https://www.youtube.com/watch?v=S4Omtt1xC-o


                          Lindemannin keikka tuli käytyä katsomassa, levyllä hienoja piisejä kuten tämä synkistely: https://www.youtube.com/watch?v=lZNb0E4vB5Y
                          Viimeksi muokannut Hervast; 19.3.2020, 21:13.

                          Comment


                            Tuolla aiemmin esitetty toive Bring Back the Plague tuli vissiin tehtyä tähdenlennon aikaan. Sovitaan, että otan sen takaisin seuraavan tähdenlennon aikana. Sitä odotellessa muutama uusi artisti, jotka ei toivon mukaan jää tähdenlennoiksi. Eristäytymismusiikkia!

                            Afterbirthista on hyvä aloittaa, vaikka nimi jälkeisiin viittaakin. Tämä on vähän sellainen päänraaputusbändi. Kovasti progeilevaa death metallia, jossa on kerroksia ja sisältöä aivan loistavasti, mutta kakun päälle pursotetaan kermavaahdon sijasta jotain paljon kuvottavampaa laulajan toimesta. Brutaalin death metallin puolelta haetaan toki vaikutteita muutenkin, mutta komea scifitarina kärsii kyllä tästä röyhtäilymallin laulannasta, joka on vielä miksattu peittämään vähän turhan paljon alleen. Levyn parasta antia ovatkin muutamat instrumentaalivälisoitot, mutta elättelen vielä toiveita, että pääsen noista löysistä pierutyynyäänistä yli, koska kaikki muu olisi kerrassaan loistavaa.

                            The Medea Project heittää kehään jonkinlaista goottilaisvaikutteista doomia, jossa tietty teatraalinen synkkyys lyö kättä doomiriffittelyn kanssa. Lauluosastoa hoitaa kaksi eri henkilöä ja vaihtelu on kyllä aika piristävää, vaihdellen death metal-ärjynnästä sludgemaiseen särötettyyn huutoon. Groove on hyvä ja varsinkin To Know Us Is To Fear Usilla basso soi erinomaisen hyvin läpi; ei kovin syvältä, mutta paksusti. Aivan koko levyn mitalla ei projekti pääse maaliinsa, mutta paljon enemmän tässä on hyvää kuin huonoa, ja ennen kaikkea raakaa, hiomatonta karismaa.

                            Päivän pohdiskelevammalle osastolle vielä kylkiäiseksi Sweven ja The Eternal Resonance. Tämä on myös varsin mielenkiintoinen progressiivisempi teos. Kitarat pyörivät death metallin ja 70-lukulaisen soundin välillä, riffit kehittyvät ja muuntuvat jatkuvasti hakien tukea välillä toisistaan, heittäen taas harmoniat mäkeen vaellellakseen etäämmälle palatakseen taas vähän erilaiseen yhteyteen. Levottomuus ei kuitenkaan ole kuvauksesta huolimatta päivän pohdiskelevan osaston päivän sana, vaan paletti pysyy kaikesta huolimatta kasassa ja jonkinlainen teema ja kehitys kappaleissa läsnä. Laulaja ei tässäkään ole ehkä ihan täysin tilanteen tasalla, mutta sopii tiukempiin rypistyksiin kyllä tiukempiin rypistyksiin vallan mainiosti.

                            Vredehammer soveltuu eristäytymisharjoitteissa siihen kohti päivää, kun pitää saada etätöitä tai muuta järkevää tehtyä. Tyylinä on jonkinlainen mustan ja kuolon hybridi, jossa ei range akuista lopu, vaan täydet tehot on koko ajan käytössä. Tyylilajille yllättävän tarttuvan riffittelyn seasta nousee välillä syntikka, joka on viritetty semiretroksi menemättä kuitenkaan sinne jo vähän tylsäksi käyneelle kasariosastolle. Syntikka saisi ehkä kuulua enemmänkin, mutta toisaalta se hoitaa tällä tavalla roolinsa kappaleiden rikastajana tehokkaammin, vaihtelemalla äänenvoimakkuutta ja sijaintia äänivallissa ja nousemalla aina välillä pulputen pinnalle.

                            Siihen samaan kohti päivää voi heittää virtalähteeksi myös Niten. Tästä on hankala juuri kehitellä pitkiä tarinoita. Black 'n' roll on hyvin pitkälti sitä mitä nimi antaa ymmärtää. Menevää ja tavallista mustempaa riffittelyä.

                            Kvaenin Funeral Pyre pistää myös vauhtia sohvaperunaan. Melodisempi,melodeathia lähentelevä ote ja hautajaisrovion polttavat liekit perseen alla pistävät väkisinkin vähintään jalan heilumaan. Tässäkään ei juuri vauhtia puutu, soolokitara pistää jatkuvasti entistä tarttuvampaa melodiaa kehiin ja no, liekkeihin vaan.

                            Hautajaisista puheen ollen, Drown on puolestaan niitä artisteja, joilla ei ole kiire, ja jotka eivät suunnittele kappaleita nykyajan keskittymisrajoitteisisia korvalla pitäen. Funeral doom ei toki koskaan ole varsinaisesti hissimusiikkia ollut, eikä siinä lajissa tällainen reilu 40 minuuttinen, kaksi kappaletta sisältävä levytys ole mitenkään kulmakarvoja nostattavan poikkeavaa. Drown vie pinnan alle, syvälle, syvälle, syvemmälle, huikean kansikuvansa tunnelmiin jonnekkin Mariaanien haudan suunnalle. Pinta-aallot ovat keinutuksessa läsnä, mutta muuttuvat pidemmän päälle syvempien virtojen huojunnaksi, jonka keskellä ei enää kysellä kiinnostaisiko matkaan lähteneellä liikkua mukana. Perinteisten musertavien kitaroiden lisäksi seassa on jousisoittimia ja syvää, rauhallisesti liikkuvaa, tyyliin sopivaa murinaa. Paras kuitenkin olla miettimättä liikaa, pistää kuulokkeet korville ja antaa merivirran viedä.

                            Huntsmen hoitaa myös homman pitkän kaavan mukaan. Ei niinkään yksittäisten kappaleiden kanssa, mutta koko albumi on melko mittava ja paikoin harhaileva teos. Tyylinä vähän americanaa soppaan sekoitteleva sludge/doom. Paksua säröä, puhtaat laulut, jossa laulajien äänet sekoittuvat, välillä sooloillen puhtaammin tai ärjymmin. Ride Outilla paketti on aika hyvin kasassa, mutta välillä harhailua voisi olla kokonaisuudessaan vähemmänkin. Harharetkistä toisaalta syntyy usein parhaat tarinat, ja tämäkin matka on tekemisen arvoinen.

                            Vähän samanlaisissa tunnelmissa, mutta erilaisin matkantekovälinein kulkee Mitochondrial Sun, jonka takana oleva Niklas Sundin hoitaa myös pestiä Dark Tranquilityssä. Sooloprojektin tunnelmat ovat varsin metallisävytteiset, mutta tyylilaji on sekoitus ambientia, klassisia instrumenttejä ja konemusiikin tyylilajeja. Celestial Animal on tällä parasta antia, kehitellen melankolista melodiaansa hissukseen jousisoittimin, kunnes kappaleen puolivälissä laitetaan konemusiikista toisenlainen vaihde silmään ja kaasutellaan loppuun. Kappaleen seuraksi valitut satunnaisen oloiset videopätkät tuntuvat aiheesta toiseen hyppiviltä, mutta silti kuuluvan juuri tähän.

                            Myrkur teki vaihteeksi vähän puhtaamman folk-levytyksen ja äänitti kasan skandinaavisia kansanlauluja. Nämä liimaavat kyllä penkkiin varsin tehokkaasti kuuntelemaan ja katselemaan maisemia.

                            Uutta Igorrria ois kohtapuoliin tulossa, ensimmäinen video lupaa hyvää.

                            Comment


                              Long time no see, long time no AC/DC.

                              Australian kolmen soinnun ihmettä ei tällä(kään) kertaa soittolistalle mahdu, mutta samasta maasta Rebel Wizard kyllä. Edellisellä levyllä tämä yhden hengen ihme herätti mielenkiinnon ihan rehellisesti nimeämällä yhden kappaleen "Drunk on the Wizdom of Unicorn Semen". Ei kai tällaista voi olla vastustamatta. Myrkkykengurumaan pimein velho Bob Nekrasov vääntää edelleen omaa tavaramerkkisoundiaan, jossa yhdistyy varsin vauhdikas jopa perinnehevistä ja NWOBHM-puolelta lainaava riffittely ja aivan käsittämättömän ylisärötetty laulaminen, josta ei ota juuri mitään tolkkua. Biisien nimissä ei päästä ihan samalle tasolle ja rummut jäävät vähän tylsiksi kaiken muun ollessa ihan eri tasolla, mutta annettakoon pienet kauneusvirheet anteeksi.

                              Biisien nimistä puheen ollen; hankala on myöskään vastustaa, kun vastaan tulee kappale nimeltään Ripped off Face II: The Cape of Faces. Tämä timanttisesti nimetty äänitaideteos löytyy The Beast of Nodin pari vuotta sitten julkaistulta Vampira: Disciple of Chaos -levyltä, joka sisältää erittäin vakavamielisillä sanoituksilla varustettua teknistä death metallia, joka heiluu jossain brutaalimman ja progemman ilmaisun välimaastoissa. Ärrinmurrin.

                              Nimeämisestä edelleen puheen ollen, koska sille linjalle lähdettiin: Pile of Priests tai kotimaisittain Pino Pappeja. Ihmiset osaa joskus olla mahtavia. Tämäkin orkesteri kaivelee yhtyeen mukaan nimetyllä levyllä death metallin arkistoista innoitusta; hyvin paljon onneksi sieltä ison D:n kohdalta. Deathista muistuttaa teknisyyden ja progressiivisuuden lisäksi basso-osasto, josta tulee Steve DiGiorgio ja muut alan gurut vahvasti mieleen. Matala, mutta erottuva ja eläväinen basso on aina plussaa. Muukin bändi hoitaa tonttinsa vähintään hyvin ja kappaleet ovat ihan oikeasti mielenkiintoisia.

                              Josko sitten suunta kreikkaan ja vähän tylsempiin nimiin. Eipä sillä, Hail Spirit Noir on aivan toimiva sekin, mutta ei ihan vedä edellisille vertoja. Tämä bändi aloitti uransa enemmän mustan metallin ja jazzin sekoitteena ja on siitä levy levyltä lähentynyt progea. Black metal ei enää juuri tuoreimmalla kuulu ja jazzkin on sivuosassa. Jokainen levy on enemmän tai vähemmän kuuntelemisen arvoinen, mutta tämä uusin on ehkä helpoin kasarivaikutteinen syntikoineen. Lainaan on myös otettu yhdelle kappaleelle aiemmin mainitusta Borknagarista tuttu Lars Nedland ja yhtyeiden lähestymistapa kuulostaa yhteistyöstä siittyneellä Crossroadsilla tavallistakin läheisemmältä. Kokonaisuudessaan levy on erittäin monikerroksista ja verrattaen kevyttä kuunneltavaa vähän hiljaisempiin hetkiin.

                              Hiljaisista hetkistä vuorostaan päästään hyvinkin lyhyellä aasinsillalla Bell Witchiin. Bell Witchin edellinen levy osui ja upposi niin hyvin, että kansitaiteena toimineesta Mariusz Lewandowskin maalauksesta The Essence of Freedom tehty printti koristaa nyt yli metrin leveänä olohuonetta. Jo sillä levyllä matkassa ollut Aerial Ruin -nimellä työskentelevä herrasmies on otettu tiiviimmäksi osaksi uutta Stygian Bough volume 1 -levyä. Aerial Ruin tuo mukanaan folkahtavan kitaran ja puhtaat laulut, Bell Witch murskaavan särötetyn basson ja rummut. Näiden kahden dynamiikkaa tutkiskellaan taas pitkän kaavan mukaan. Niin pitkän, että levyn alussa otetaan heti luulot pois liki 20-minuuttisella The Bastard Windilla. Puhdas kitara ja kevyesti säestävä säröttämätön basso vaeltelevat tuulessa ensimmäiset neljä minuuttia, minkä jälkeen otetaan vasta ensimmäisen kerran rummut ja raskaampi bassosoundi kehiin. Yhtyeellä lisukkeineen on edelleen varsin hyvin hallussa näiden pitkien kappaleiden rytmitys niin, että herkemmät ja murskaavammat hetket tanssivat hidasta tanssiaan siten, että pitkissäkään pätkissä aika ei käy pitkäksi. Sitä ei käy kyllä kiistäminen että tätä herkkua ei oikein voi kuunnella missä ja milloin sattuu, vaan sitä on paras säästellä sopiviin hetkiin, jolloin ei ole kiire ja mielentila sopii verkkaisempaan menoon.

                              Jos tarvii mieluummin kiihdytellä, niin kotimainen Haapoja sopii paremmin tilanteeseen. Jotain black 'n' rollin tyylistä menoa tässä haetaan. Laulaja ärisee ja soundit ovat mustat, mutta riffit vauhdikkaita ja groove hyvä. Sopii kesäiltaan kuin raato maahan.

                              Hieman oudommalle osastolle uusi Creature. Ranskan outolintu on virittänyt uusimmalla Ex Cathedra -levyllään jopa edelliseen verrattuna viserrykseensä kummia kaikuja. Jonkinlainen hyvin progressiivinen black metal tässä edelleen on pohjalla, mutta huomattavasti enemmän syntikoilla ja torvilla ryyditettynä. Monikerroksista ja haastavaa, mutta kuitenkin edelleen enimmäkseen kappaleet edellä menevää. Kielenä on edelleen ranska, joten sanoma jää vähintäänkin epäselväksi, mutta toimii silti näinkin.

                              Suomen oma outolintu Oranssi Pazuzu julkaisi myös alkuvuodesta uuden levyn, joka on edelleen selvästi Oranssia Pazuzua. Miksauksessa on ehkä hieman otettu askelta taaksepäin rytmiosaston kustannuksella, mutta ei tätä edelleenkään huonoksi voi haukkua. Alkuvuodesta yhtye soitti koko levyn läpi Youtubesta löytyvänä livekeikkana, joka oli hienosti kuvattu, mutta ei ihan täydellinen keikkakokemuksen korvikkeena. Pitää itse haista pahalle, tökkiä itseään kyynärpäillä kylkeen ja läiskyttää kaljaa päälle, että pääsee paremmin tunnelmaan.

                              Lör palasi lyhkäisen Edge of Eternity -nimisen EP:n muodossa. Edelleen eniten parasta eeppistä hyvällä tavalla hanskasta lähtenyttä proge-power-metallia

                              Toisaalla powerimmassa maailmassa Unleash the Archers palaa ensi kuussa. Hypehypehypehype.

                              Comment


                                Oiskohan se taas aika. Aika. Kaikki nuo hetket aikaan menetetty, kuin kyyneleet sateessa. Aika kuolla. No johan karkasi melodramaattiseksi heti kärkeen. Syytän tuossa vieressä käytävällä roikkuva Blade Runner -julistetta, joka yhdessä ajan kanssa toi Roy Battyn viimeiset sanat mieleen. Siinä kyytiläisenä mieleen tulee aina elokuvasta erottamattomat syntikat ja Vangeliksen huikea ääniraita.

                                Syntikoista ajatus hyppääkin ihan sattumalta ketjuun sopivasti nykyaikaan ja jo jokseenkin kulahanutta synthwave-genreä piristämään saapuneeseen uuteen Dan Terminuksen levyyn. Edellinen tuotoksensa oli jokseenkin enemmän taiteenlajin perinteisempää osastoa, mutta uusimmalla on löydetty vähän uuttakin näkökulmaa. Seassa soivat breakbeat/drum'n'bass -tyylin rytmit ja nytkyttävät melodiat ovat välillä enemmän kuin vähän velkaa The Prodigylle. Dan Terminus onnistuu selättämään instrumentaalimusiikin isoimpia haasteita, eli laulajan puutteen pitämällä toistuvissakin teemoissa mukana riittävästi vaihtelua. Toimii.

                                The Bridge City Sinners ei soita syntikoita, vaan vähän kauempaa historiasta kaivettuja soittimia. Tyylin vahvana pohjana on pohjoisamerikkalainen folk, mutta erittäin punkilla asenteella soitettuna. Laulaja vetää uskomattoman komeasti enimmäkseen sata lasissa ja paikoin vahvalla aksentilla. Kappaleet ovat kohtuullisen simppeleitä, mutta toimivia. Jostain syystä tämä toimii parhaiten audiovisuaalisena liveversiona. Youtubessa löytyy vino pino toistaan hienompia livevetoja, joista on hankala valita, muta malliksi otettakoon tällä kertaa tämä.

                                Unleash the Archers tuli ja meni. Varsin vakuuttavaa jälkeä jälleen kerran vähälaktoosisen, teknisen, mutta kappalekeskeisen powermetallin parissa. Abyss ei herättänyt ihan samaa wow-efektiä kuin edellinen albumi, mutta yhtye on edelleen lajinsa parhaimmistoa. The Legacy on varsin hauska kappale täynnä nyökkäyksiä toisen kanadalaisen metallialan ammattilaisen suuntaan, vähän ehkä liikaakin edustaakseen levyä kokonaisuutena, joten linkataan aiemman hävyttömän menevän Soulboundin kaveriksi nimikkokappale sen sijasta.

                                Ottone Pesante on jo vähän jotain muuta. Meno on varsin metallimaista, mutta rummut ovat ainoa perinteisempi bändisoitin tässä kokoonpanossa, muiden soittajien pidellessä erilaisia torvia. Parhaimmillaan tämä soitinyhdistelmä on yhdessä samasta maasta tulevan Messan solisti Saran kanssa tehdyssä kappaleessa, jossa torvien luoma tunnelma pelaa laulajan kanssa yhteen tautisen hyvin. Torvia ja Lonkeroita.

                                Empress vaeltelee jossain doomahtavan progressiivisen sludgen ja stonerin suunnilla. Vaeltelu ja tietty seikkailuhenkisyys pelastaa paljon muuten usein kovin yksioikoisiin alalajeihin pohjautuvassa musiikissa. Riskinä on toki silloin sekava kokonaisuus, mutta se luoti väistetään Premonition -levyllä onnistuneesti. Läsnä on vahvasti Elderiä, varhaista Mastodonia ja kaikkea muuta herkkua. Puhtaaksi uudelleenlämmittelyksi touhu ei kuitenkaan mene vaan soppaan lisätään joka kierroksella jotain uutta. Levyn suoraviivaisempaa antia edustaa Sepulchre.

                                Kotimainen Havukruunu nappasi viimein uusimmalla levyllä mukaansa. Aiemmilla pystyi kuulemaan merkkejä tulevasta, mutta vasta Uinuos Syömmein Sota osui ja upposi. Mustassa on mukana folk-sävyjä. Huutokuorot ja kärisevät yksilösuoritukset kertovat vanhahtavalla kotimaan kielellä pohjoismaisista taruista ja tarinoista teemoja ammentavaa tarinaa sisäisistä taisteluista. Sampleissa hevoset laukkaavat, riffit ovat tiukkoja ja melodiat tarttuvia, mutta äänimaailma valitettavasti vähän haastava. Levyllä on paljon annettavaa, mutta vaikea kuulla miksi samaa ei olisi voitu tehdä selkeämmilläkin soundeilla. Tällaisenaankin varsin maukasta.

                                The Reticent on tyyliltään melko rehtiä progedeathia Opethin hengessä. Välillä kuljetaan jopa turhankin tarkkaan esikuvan jalanjäljissä. Edellisen levyn tapaan tämän yhden hengen hengentuotteen isoimpana vahvuutena on ottaa käsittelyyn erittäin haastava aihe ja tehdä siitä niin syvälle iskevä paketti, ettei välillä kuuluvat lainat muualta ehdi niin kovasti häiritä. The Oubliette -levyllä matkataan potilas Henryn kanssa Alzheimerin tautia pätkimisestä täydelliseen unohdukseen. Näitä vaiheita kolutaan osin äkkiväärällä, tarina mielessään välillä rajustikin hyppivällä tavalla. Matka on sen verran taidolla saatu äänimuotoon, että lopun koittamisen jälkeiseen aikaan kannattaa varata jo etukäteen jotain piristävämpää. Levy on kruunattu kansikuvalla, joka on Alzheimeriin sairastuneen taiteilijan William Utermohlenin viimeiseksi jäänyt omakuva, joka sopii tilanteeseen, mutta ei päästä myöskään visuaalisella puolella helpolla. Sekaannusta on tarjolla myös kakkoskappaleen musiikkivideolla.

                                Emma Ruth Rundlen On Dark Horses oli varsin hieno levy. Sielukas on melko ylikäytetty sana, mutta sopii tässä tapauksessa liian hyvin kierrettäväksi. Laulaja-kitaristi tekee luottobändinsä kanssa jossain post-rock ja post-grunge -tyyleissä uivaa tunnelmallista musiikkia, jolle on työlästä löytää verrokkeja. Paras vain kuunnella joko tuoreempi veto Staying Power, joka jäi nimensä mukaisesti viikoiksi pyörimään päähän ensimmäisen kuuntelun jälkeen, tai kohta tulevaa yhteistyötä Sludge-orkesteri Thoun kanssa.

                                Clown Corea taas tarjolla. Vaikka pellejatsigrindcore, joka on kaikesta huumoristaan huolimatta myös varsin menevää musiikkia, ei muuten niin uppoaisi, niin kannattaa kurkata lopussa esiintyvä airbag. Hihi, kikkelihuumoria. Ja lisää.

                                Noihin kuviin ja tunnelmiin. Kaikki musiikki on kyllä nykyään sitä yhtä ja samaa laskelmoitua purkkapoppia.
                                Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 17.10.2020, 00:21.

                                Comment

                                Working...
                                X