Kuulutus

Collapse
No announcement yet.

Mikäpä se on Audimiesten ja naisten musiikkia?

Collapse
X
 
  • Suodata
  • Aika
  • Näytä
Clear All
new posts

    Ihanan rentouttavia sulosäveliä rauhoittamaan tunteita raskaan työpäivän jälkeen;
    https://www.youtube.com/watch?v=a3JSbOt7CLo

    Comment


    • Jørn Lande Dracula: Swing of Death albumi ollut nyt kovassa kuuntelussa.
      https://m.youtube.com/watch?v=V9Gme_E8ZWk

      Comment


        Wezq-Apelta taas virkistävä kuukausiannos, oot Audifinnssin Flamingki. Tulee kyllä kuunneltua ihan mitä vain, että hyvä ketju tämä kaikin puolin.

        Comment


          Amorphis, Sabaton, 5fdp ym.
          Viimeksi muokannut Teukka74; 11.5.2018, 11:40. Perustelu: virheitä

          Comment


          • https://www.youtube.com/watch?v=7woW7DmnR0E

            Aika hieno piisi Turisakselta.

            Comment


              Turmionkätilöt ja uutta Amorphista

              Comment


              • Posti hautoo xenonpolttimopakettia ilmeisesti pienen valonpoikasen toivossa ja marmoritiski myi eioota oikean sävyisen kynsilakkapullon kohdalla, joten spämmätään sitten kostoksi musiikkiketjua, kun ei auton kimppuun pääse.

                Vähän on hyvän musiikin julkaisutahti hiljentynyt. Keväällä meinasikin tulla uutta jännää semmosta tahtia, että piti ihan miettiä mitä kivaa seuraavaksi virtuaaliseen levysoittimeen tunkisi. Aina jotain kivaa kuitenkin:

                King Goat. Conduit oli vuoden 2016 hehkutetuimpia levyjä ja minulle se levy, jonka suosiota en ymmärtänyt sitten ollenkaan. Tänä vuonna tuli sitten Debt of Aeons, josta yhtäkkiä löytyikin se odotettu tarttumapinta orkesterin materiaaliin. Valaistumisen myötä ensimmäinen levykin alkoi uppoamaan ja Conduit kappaleena löysi paikkansa kaikkien aikojen parhaiden joukossa. Doom-orkestereiden seasta King Goat erottuu tavallista monipuolisemmilla kappaleiden rakennusosilla ja laulajalla. Laulaja oli allekirjoittaneelle ja varmaan monelle muullekkin tämän kyseisen sopan nauttimisessa se sattuma, joka tekee siitä joko sietämätöntä tai parasta ikinä. Trim huutaa, ärjyy, murisee, kähisee ja vetää oopperaa semmoisella vaihteluvälillä, että en ihmettele, jos se osaa ärsyttää. Puhdas laulu tuo välillä mieleen jokseenkin Warrel Danen, mutta vakuuttavasti vedetty monipuolisempi ulosanti erilaisten tekniikoiden osalla auttaa Trimiä nousemaan jopa kyseistä legendaa paremmaksi. Melodraama on vahvasti läsnä ja lienee se toinen tekijä, joka saattaa aiheuttaa ihottumaa maltillisempiin tunnepurkauksiin tottuneille. Ei tästä voi kuitenkaan muuta kuin tykätä nyt kun on makuun päässyt.

                Alkaloidin aiempi levytys The Malkuth Grimoire meni niinikään ohi ja uusien kappaleiden ja levyn myötä yhtyeen koko tuotantoa on tullut veivattua enemmän. Valehtelematta mielenkiinnon tähän yhtyeeseen herätti kappaleen nimi Chaos Theory And Practice. Hallittu kaaos on vahvasti läsnä ja tässä death metallissa progressiivisuus ei ole pelkkää sanahelinää ja pari väkinäistä tahtilajivaihdosta. Paletti meinasi olla jopa jokseenkiin luotaantyöntävää ennen kuin levyyn pääsi kiinni. Vaihtelu on levyllä vahvasti läsnä ja Kernel Panic menee esimerkiksi Haken-maisille kevytprogeosastoille isoilta osin. Erittäin piristävä ja hauska levy.

                Auguryn The Illusive Golden Agesta ei ole ihan niin paljoa kerrottavaa. Aivan hyvää tech deathia, mutta ei ihan yllä samoihin sfääreihin Archspiren tai Beyond Creationin kanssa.

                Uutta Ghostia tuli tänään. Kovin on tarttuvaa edelleen; jännä nähdä alkaako sama kaava vieläkään tökkimään.

                Jos nyt välillä joutuu ilmastoidusta autosta ulos vähän kevyempiin ja lämpimimpiin kesätunnelmiin voi nauttia vaikka vähän The High Energy Protonsin syntikkatunnelmointia tai uutta Justicea.
                Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 1.6.2018, 19:36.

                Comment


                • Spämmi on pop. Rock. Doom. Enihuu.

                  Yobilta tuli postia. Siinä luki notta "pitkän kaavan mukaan ja verkkaisesti pitää sinun doomisi nauttiman". Uskotaan. Tämäkin laulu- ja soitinyhtye on jäänyt tähän asti varsin etäiseksi, mutta ennen levyä julkaistu nimikkobiisi Our Raw Heart vei mukanaan. Kyseessä on hippasen vajaa 15 minuuttinen kevyt kesäbiisi, jossa kehitys on hidasta, raskasta, mutta kaunista. Genreen tottumattomalle toinen ennakkolohkaisu The Screen polki alkuun vähän liikaakin paikallaan, mutta nimikkobiisi upposi paljon helpommin. Levyssä on sulattamista varsin reilusti, mutta toisaalta sitä helpottaa tieto levyn syntyhistoriasta, johon liittyy vahvasti yhtyeen primus motorin, kitaristi-laulaja-säveltäjä Mike Scheidtin, pitkä ja tuskainen toipuminen vakavasta sairaudesta kirjoitusprosessin aikana. Paikallaan polkeminen ja takapakki kuuluu asiaan, mutta ylös noustaan.

                  Sitten olisi Grayceon. Rummut, kitara, sello, kaksi laulajaa ja paksusti progea. Soitinyhdistelmänä sello ja sähkökitara ei ole täysin outo, mutta vaatii kuitenkin hieman totuttelua. Kappaleet ovat kohtuullisen kiemuraisia progeteoksia, mutta pituudet pysyvät maltillisina. Kaikesta tästä huolimatta IV on varsin mukava ja jopa kevyt kuunneltava, mikä on saavutus sinänsä.

                  Spurv on norjaa, ja vaikka kuulostaa jostain syystä joltain irstaalta, tarkoittaa varpusta. Uusimmalla levyllä on tarjolla kevyttä ja ilmavaa, jousilla ja torvilla säestettyä instrumentaalista herkuttelua, joka välillä puristaa, nostattaa ja sitten vapauttaa kuuntelijan. Post-rock on ollut allekirjoittaneen korviin vähän paikallaan polkevaa touhua viime aikoina juuri ennakoitavien kappalerakenteidensa takia. Spurvilla ja nimikkolinnullaan on kuitenkin yhteistä se, että kumpikin tekee jotain kaunista ja monimutkasta ja saa sen vaikuttamaan helpolta. Kappaleet liitelevät monimutkaisempia reittejä uskomattoman helpon ja kevyen oloisesti ja mielenkiintoisia yksityiskohtia riittää useammallekin kuuntelulle. Perinteisten rock-soittimien ohella lisämausteena käytetyt orkesterisoittimet toimivat mukavana lisänä jäämättä kuitenkaan ihan täysin statistin rooliin.

                  Lisätään vielä aiempaa remix-kommentointia sivuten juuri vastaan tullut korvakarkki. Synthvawe-artisti Perturbator tekee hyviä biisejä ja nosti arvostusta minun silmissä lisää tekemällä omaan tyyliinsä sovitetun remixin Cult of Lunan ja Julie Christmasin yhteistyölevyltä poimitusta Cygnuksesta. Hienosti omanlainen versio vie jo ennestään hyvän kappaleen uudenlaisiin tunnelmiin.
                  Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 15.6.2018, 23:32.

                  Comment


                  • Eilen saunottiin ja Pantera soi. Nyt aamulla luin uutiset ja joutui taas laittamaan Panteraa soimaan.

                    Comment


                    • Tuli käytyä Tuskassa kuulostelemassa vaihteeksi taas oikein elävää musiikkia. Ihan joka paikkaan ei jaksanut ressaten revetä, vaan tuli keskityttyä enemmän täsmäiskuihin ennakkotutustumisen perusteella. Perjantaina pääsin viimein näkemään elävän legendan Mike Pattonin; tosin minulle oudomman Dead Crossin kanssa. Leprous oli huikea, samoin Meshuggah. Jäätee ja Body Count ei oikein iskenyt ja perjantaina tuli poistuttua hyvissä ajoin ennen ruuhkaa.
                      Lauantaina reilusti yli muiden olivat Gojira ja Hallatar. Kreator hieman kärsikin siitä, että sata lasissa -mallin thrash-tykitys alkoi noin sekunti sen jälkeen, kun Hallatar antoi viimeisen surullisen soinnun hiipua telttalavan rakenteisiin ja katsojien sekaan. Musiikillisesti liikuttiin eri vesillä, mutta katsojien hiljaisessa ihailussa oli paljon samaa, kuin Oranssin Pazuzun keikassa edellisvuonna. Yhteistä myös se, että kumpaakaan en kuunnellut levyltä ennen keikalle menoa, mutta molemmat olivat ehdottomasti siitä huolimatta omina vuosinaan viikonlopun huippuhetkiä.
                      Sunnuntaina potin korjasi sitten taas täysin eri maailmassa liikkuva Clutch, joka toi kehiin rehellistä, energistä ja groovaavaa rokkia. Muut yhtyeen jäsenet pysyivät aika pitkälti paikallaan soittimiin keskittyen, mutta laulaja Neil Fallon heilui ja huitoi pitkin lavaa tutuin sekopäisen saarnamiehen elkein pitäen yllä jatkuvaa kontaktia yleisöön. Clutch on mahtavassa livekunnossa ja vokalistin äänenlahjoja ja eläytymistä ei voi kuin ihailla.
                      Tuska oli festarikokemuksena toisenakin vuonna positiivinen yllätys. Jonottamisesta ei juuri tarvinut kärsiä, ruoka oli hyvää ja ihmiset pääosin ystävällisiä ja hyväntuulisia.

                      Seuraavan kerran keikkahommia pääseekin nautiskelemaan viimeistään lokakuussa, kun Yob tulee Tavastialle.

                      Levymuotoista uutta naatiskelua on tarjonnut viime aikoina mm.Obscura, joka jää tosin tech deathin saralla selkeästi heikommaksi kuin aiemmin ketjussa mainitut kollegansa. Menoa, meininkiä, taitoa ja tyylitajua löytyy, mutta biiseistä puuttuu vielä sitä jotain, joka sitoo ne yhteen ja pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti.

                      Fire Down Below veivaa stoneria vähemmällä junnauksella edustaen enemmänkin tyylilajin eteenpäin pyrkivää polveilevaa, kehittyvää ja monipuolisempaa osastoa. Hymn Of The Cosmic Man on varsin hieno levy, joka pitää otteessaan tehokkaasti alusta loppuun. Välillä astutaan jopa Karnivoolin ja Toolin tyylisiin maisemiin outojen rytmien ja nykivien kitaroiden kanssa. Ainoa heikompi kohta levyllä on tähän asti ollut laulaja, joka kanavoi välillä turhan vahvasti John Garcian henkeä suorituksiinsa jäämällä kuitenkin ohuemmaksi ja vähemmän sielukkaaksi kopioksi.

                      Mustan metallin siedätyshoito jatkuu ja viime aikoina on tullut aina välillä kuunneltua uusia hehkutettuja levyjä Gaerealta ja Aniconilta. Kummastakaan ei ole vielä tullut isommin innostuttua, mutta kyllä näitä ihan ilokseen kuuntelee. Edellisiä positiivisempi yllätys oli kotimainen Vermilia. Vermiliasta tulee jonkin verran samoja fiiliksiä kuin Myrkurista, mutta asetelma on siinä mielessä päälaellaan, että tanskalaisen vetäessä folkia mustilla mausteilla suomalainen painaa melko tyylipuhdasta black metallia folk-mausteilla. Yhdistelmä toimii tautisen hyvin ja varsinkin puhtaat lauluosuudet toimivat mainiosti, mitä nyt kaipaisivat vähän vaihtelua laulumelodioihin. Toki sitä vaihtelua ei valtavasti ole kansanlauluissakaan, joten ymmärrän pointin siinä mielessä. Joka tapauksessa hienoa settiä ja kiehtovat sanoitukset.

                      Jotain ihan muuta -osastolla tänään GoGo Penguinia. Kyseessä vähän poikkeava jazz-yhtye, joka jättää improvisoinnin vähemmälle ja hakee inspiraatiota runsaasti trip hopin ja muun elektronisen musiikin saralta. Välillä jopa niin vahvasti, että joissain yksittäisissä pianomelodioissa on kuultavissa nyökkäyksiä joidenkin elektronisen musiikin klassikoiden suuntaan jopa minun hyvin rajallisella tuntemuksella. Virtuoosimaisia suorituksia kaikilta osallisilta ja piristävää vaihtelua soittolistaan.
                      Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 10.7.2018, 22:10.

                      Comment


                      • Uutta Eminemiä kuuntelin eilen autossa. Biisi heat ja chloraseptic olivat sellaista lyyristä ilotulitusta että sitä kuunteli virnistys naamalla kuten silloin kun kuulin radiosta ensikertaa "my name is" tai "guilty concience" biisit

                        Believe https://www.youtube.com/watch?v=8RrQgG6RDkQ

                        Comment


                        • Viimein hommat kasassa ja lomavastaaja päällä. Musiikkiketjua spämmäämään!

                          Skeletonwitch on vääntänyt auraalista vastinetta keskilännessä sijaitsevien kotiseutujensa ruokakulttuurille aika pitkään. Taustalla on siis useampi kohtalaisen menestynyt levy täyttävää ja helppoa melodista ja mustattua rässimausteista deathmetalevästä, jossa ei liikaa kikkailla tai metsästetä Michelin-tähtiä. Edellisen levyn jälkeen laulaja sai kenkää ja mukaan tuli uutta vaikutetta, joka ei tosiaan ollut pumpulle pahitteeksi. Ei tässä vieläkään varsinaisesti progea olla, mutta tuttu keitos on saanut sekaansa runsaasti tervetullutta vaihtelua kappalerakenteisiin. Potkii siis yhtä kovaa kuin ennen, mutta Devouring Radiant Light pitää otteessaan ensimmäistä kertaa tämän orkesterin historiassa koko levyn keston ajan.

                          The Lion's Daughter on vähintäänkin mielenkiintoinen orkesteri. Aiempi levy oli jo varsin häiritsevän aggressiivista sludgea, josta seuraavalle albumille parantaakseen täytyi sitten ottaa mukaan syntikat. Nyt on sitten keitetty semmoinen soppa, jossa kasarisyntikat ja päällekäyvä sludge ärjyntöineen muodostavat korvien väliin sen verran häiriintynyttä tunnelmaa, että heikompaa hirvittää. Kyllä tällekin paikkansa on; sopii esimerkiksi siihen mielentilaan, kun persläpi lähitähtemme jatkaa kusipäistä säteilyhyökkäystään ja maan matosta alkaa jo hieman harmittaa se, ettei enää muista milloin viimeksi sai kokea kuivan kankaan kosketuksen välilihassa.
                          Bonuspisteitä levyn kansikuvasta, joka pistää häiriintyneisyydessään melkein musiikkiakin paremmaksi.

                          Mitäs muuta. Lowen ja A Crypt in the Stars. Doomia/stoneria todennäköisesti kohtuu voimakkaasti mielipiteitä jakavalla laulajalla varustettuna. Tunnelmaan ja sanoituksiin on haettu kaikuja muinaisesta lähi-idästä ja avaruudesta ja kumpikin niistä kuuluu selvästi läpi. Aavistuksen ehkä kehittymätöntä, mutta erittäin lupaavaa ja tällaisenaankin toimivaa settiä.

                          Parius soittaa puolestaan kohtalaisen sekopäistä teknistä death metallia, jossa aihepiiri on vanhoissa kauhuleffoissa. Melko paksua ja haastavaa, mutta taidolla ja tunteella tehtyä tavaraa.

                          Sama minkälaista musiikkia tekee, niin sitä voi aina parantaa chiptuneilla. Jokerina siis mukaan Master Boot Record. Uudella Direct Memory Access -levyllä on mukana bonuksena yksi musiikkimaailman monipuolisimmista vokalisteista, aiemmin kehutusta Igorrristakin tuttu Laurent Lunoir, vähemmän tylsältä taiteilijanimeltään Öxxö Xööx.

                          Toisena jokerina jotain, mihin en olisi uskonut tykästyväni. Joskus aikoinaan sain niin pahan yliannostuksen Stratovariusta, Sonata Arcticaa ja muuta juustoista poweria, että se aiheutti pysyvän, kutiavia näppylöitä aiheuttavan allergian kaikkea voimametallivoittoista musiikkia kohtaan. Nyt on kuitenkin saatu käsiin viimein semmoinen levy, joka ei aiheuta kutinaa. Symphony X:stä tutun Michael Romeon omalla nimellään tekemä War of the Worlds, pt. 1 on jopa aivan kuunneltavaa powerivaikutteista progea. Taitoa löytyy ja vaikka kappaleet vaikuttavat välillä hyvin perinteisiltä, niin tahtilajit ja kitarataituruus ovat jotain ihan muuta. Fucking Robotsissa ei varmaan ole tarkoitus oikeasti kuulla köyriviä robotteja alussa, mutta minä haluan sen käsittää niin. Niin tai näin, niin aivan hyvä veisu.
                          Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 28.7.2018, 00:04.

                          Comment


                          • Väittävät että kesällä julkaisutahti musiikkimaailmassa hyytyy helteessä. Kukkua, sanon minä. Kukkua!

                            Paaran levy kyllä tuli jo alkuvuodesta ulos levytehtaalta, mutta vastaan vasta nyt. Tyylilajina on folk-vaikutteinen black metal. Riffikynä on terävä jatunnelmaa sopivasti tehostettu folk-mausteilla, jottei homma mene pelkäksi perinteisen bläkkiksen paahtamiseksi.

                            Puolassa on puolestaan Orpahanage Named Earth tehtaillut jossain post-metal-crust -akselilla seikkailevaa särömyrskyä, jonka silmässä kuuluu raivokasta palautetta ihmiskunnalle. Palautteen antajalla riittää intoa ja sanoitukset ovat aihepiiriin nähden hyvät, mutta ulosanti jokseenkin monotonista huutoa. Ei tämä kuitenkaan huono ole; tunnelma on kohdallaan ja melodiat aiheeseen kuuluvan haikeita.

                            Ancestorsilta tuli ulos järkälemäinen klimppi verkkaista ja tunnelmallista doomia. Pakko arvostaa kohtuullista alle 40 minuutin pituutta albumilla, jossa kappaleet ovat näin tiiviitä. Harmonioita ja kerroksia tulee ja menee ja aina menee jotain sivu suun, jos keskittyminen herpaantuu. Tämä on kuitenkin niitä levyjä, jotka palkitsevat sille annetun huomion monin verroin.

                            Krakow väittää olevansa post-metallia, mutta toisaalta bändi on myös oikeasti Bergenistä, joten väittäisin vähän epäluotettavaksi lähteeksi. Kyllä tässä rehellisyyden nimissä on aika paksulti post-metallia ja kaikennäköistä stoneria ja progeakin. Tuloksena monipuolinen, polveileva ja maukas keitos.

                            Raastavammilla vesillä tarjolla olisi laiva nimeltä Thou, joka on löytänyt sludge-doomista oman kauppareittinsä, jolla ei juuri muita näy. Siellä onkin sitten hyvä tehdä tulosta. Tänä vuonna kolme EP:tä ja nyt täysimittainen Magus. Hankala tästä on oikein löytää muuta valittamisen aihetta kuin vokalistin ulosanti, joka on samoilla linjoilla Atlas Mothin rääkymisen kanssa. Sopii tunnelmaan, mutta käy jokseenkin rasittavaksi pidemmän päälle. Sanoituspuoli on kyllä loistavaa. Behind the mask, another mask.

                            Manes muistuttaa välillä vahvasti Pusciferia, mutta viihtyy kuitenkin elektronisista elementeistä huolimatta lähempänä progressiivista rockia. Tässäkin orkesterissa mielipiteitä jakanee eniten vokalisti, joka minusta sopii tyyliin varsin hyvin.

                            Elektronisempaa menoa tarjoaa taiteellisemmalla osastolla Piggyback Black Cross. Vähän vähemmän taiteellisella Pelts.
                            Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 7.9.2018, 21:51.

                            Comment


                            • Huominen Alastaro jännittelee niin, ettei meinaa malttaa nukkumaan. Unilääkettä!

                              Puolan lahja progelle, eli Riverside sai uuden levyn ulos vastikään. Kitaristin äkkikuoleman jälkeen yhtyeen tulevaisuus näytti vähän epävarmalta, mutta rivit on koottu ja suosta noustu. Melankolia on hyvin vahvasti läsnä, mutta silleen hyvällä tavalla. Mariusz Dudan pettämättömine melodiatajuineen on edelleen oma helposti tunnistettava itsensä ja jälki komeaa, myös visuaalisella puolella.

                              Norjalainen Madder Mortem on tehnyt omaa myyräntyötään omalaatuisen progressiivisen metallin parissa jo pitkään jääden aina vähän ansaittua vähemmälle huomiolle. Uudella levyllä kokemus kuuluu; kappaleet ovat polveilevia, mutta eivät karkaa liian kikkailun puolelle. Less is more, eikä aina ole pakko heittää överiksi tai tiluttaa ihan taitojen äärirajoilla. Ehdoton ykkösrooli yhtyeessä kuuluu ansaitusti Agnete M. Kirkevaagille, jonka monipuolinen laulu liikkuu herkkyyden ja voiman välillä sujuvasti ja vakuuttaa joka alueella ja ennenkaikkea kuulostaa omalta uniikilta itseltään.

                              Sitten vähän vähemmän unettavaan materiaaliin.

                              Sumac tarjoili myös uuden levyn. Love in Shadow'lla on 4 kappaletta, mutta pituutta on silti yli tunti. Tässä superyhtyeessä on mukana useampi iso nimi, isoimpana entinen ISIS-nokkamies Aaron Turner. Musiikkina esimerkiksi 20-minuuttinen The Task on enemmän passiiviseen kuin aktiiviseen kuunteluun sopivaa kamaa. Helpointa on jättää analysointi vähemmälle ja tyytyä nauttimaan kyydistä 20-tonnisen, mutta yllättävän nopean ja ketterän äänipedon hartioilla.

                              Sitten olisi mustempaa metallia, tosin melko progressiivista sellaista. Bostonista kotoisin oleva Infera Bruo tekee mustasta metallista mielenkiintoista vaihtelevilla kappalerakenteilla, elektronisilla mausteilla ja yhdistelemällä erilaisia laulutyylejä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Cerement on miksattu siten, että kitarat ja lautaset on miksattu vahvasti erilleen eri korviin, mikä teki levystä alkuun varsin haastavaa kuunneltavaa. Ensimmäisen kappaleen puolivälissä tähän oli tosin jo tottunut sen verran, ettei poikkeava jaottelu enää häirinnyt.

                              Jos Author & Punisher ei ole tuttu, niin meno on industrialia erittäin insinöörimäisesti toteutettuna. Nihil Strength -videolla näkyvät "soittimet" ovat ainoan jäsenen Tristan Shonen itse kehittämiä ja toteuttamia laitteita, ja käytössä myös livekeikoilla. Erittäin sopiva lähestymistapa juuri tähän tyyliin. Musiikki on ehkä myös insinöörimäistä, mutta se kuuluu myös asiaan.

                              Tästä sitten useamman pykälän karkeampaan suuntana on Anaal Nathrakh; black metallin, grindcoren ja industrialin rivoimpia osia yhdistelevä korvaluiden kurittaja. Ahdistava äänivalli, rääkyvä ja kirkuva "laulaminen" ja eri näköiset repivyyttä ja ahdistavuutta maksivoivat efektit tekevät A New Kind of Horrorista varsin haasteellisen paketin. Kuitenkin Obscene as Cancerilla puhtaasti (ja aivan helvetin komeasti) vedetty kertosäe nousee hienosti esiin tuskaisempien ja repivien osien keskellä. Teemana levyllä on ensimmäisen maailmansodan kauhut ja järjetön kuolema, lihaa repivät luodit ja sinappikaasuun tukehtuvat kaverit ovat kieltämättä varsin helposti mielikuvissa läsnä tätä kuunnellessa; varsinkin tuon Obscene as Cancer-musiikkivideon jälkeen. Tämän parissa taas välillä miettii, että pitääkö sitä itseään aivan joka musiikkilajilla kiusata, mutta katsotaanhan sitä kauhu- ja sotaelokuviakin kaikesta kauheudesta ja raakuudesta huolimatta. Kokemisen arvoinen siis tämäkin, mutta onpahan paska tuutulauluna.

                              Comment


                              • Miten ois pienet syyssynkistelyt?

                                Eneferensistä on hyvä aloittaa kaiken toivon heittäminen. The Bleakness of Our Constant on kaunis ja melankolinen 45 minuutin kasa tunnelmallista black metallia, folkia, doomia ja muuta jylhää, sekä kaunista. Kiirettä ei pidetä ja bläkkisosuudet pysyvät tehokkaasti mausteena seassa ottamatta liian suurta roolia. Ei ihan sitä tavallisinta minun makuani, mutta tämä on niin hyvin kasattu paketti, että menee heittämällä vuoden parhaiden sekaan.

                                Décembre Noir on puolestaan saksasta saapuva kasa death/doom-metallia. Synkeys on ilomme syysaiheisesti nimetyllä Autumn Kings -levyllä. Melankoliset haikeat melodiat, murjovat kitarat ja enimmäkseen matalalta muristu laulu tekevät tästä varsin maukkaan kaverin pimeneviin iltoihin. Death metallin kautta mukaan saadaan sen verran raivokkaampaa menoa, ettei aika käy liikaa pitkäksi reilun tunnin mittaista levyä läpi kahlatessa.

                                Sylvaine saattaa äkkiseltään tuoda vahvoja flashbackeja aiemmin esiteltyihin naislaulajiin, jotka yhdistelevät heleitä ja seesteisiä hetkiä mustalla metallilla taustoitettuihin ärjyntöihin. Ärjyisit itsekkin, jos kasa lakanoita kävisi päälle kesken metsäretken. Norjan versio aiheesta tekee kuitenkin sen verran omannäköistään musiikkia, ettei sekaannuksen vaaraa juurikaan ole. Tunnelma on vahvasti samoilla suunnilla, mutta folk-mausteet on jätetty vähemmälle ja tilalle otettu enemmän ambientia hienosti nimetyllä Atoms Aligned, Coming Undone -levyllä. Haikeaa ja melankolista on tämäkin, mutta toisaalta myös toiveikkuus ja positiivinen pohjavire noustavat välillä päätään. Kai se oikea talvi vielä joskus tulee.

                                Vanha tuttu The Ocean julkaisi myös odotetun uuden levynsä ja osoitti samalla, ettei sävellyskynästä kulutettu mustetta suinkaan loppuun mahtavalla edellisellä, vuonna 2013 tulleella Pelagialilla. Pelagial oli aivan loistava levy, johon verrattuna harvalla levyllä olisi saumoja. 5 vuoden kypsyttelyllä on kuitenkin saatu varsin laadukasta jälkeä aikaan ja bändin sludge-proge-hybridi toimii edelleen varsin hyvin. Elektronisia mausteita on aiempaa selkeämmin mukana ja ne toimivat varsin hyvin. Katatonia-faneille mukana herkkua Devonian: Nascent -kappaleella Jonas Renksen muodossa. Minun makuun veisussa mennään jo vähän liikaakin Katatonian tontille, ja esimerkiksi Cambrian II: Eternal Recurrence edustaa paremmin The Oceania itseään. Kuten kappaleiden nimistä historian ja geologian tunneilla hereillä olleet jo osasivat päätellä, niin teemana on tällä kertaa dinosaurusten aikaan maapallolle iskeytyneeseen asteroidiin liittyvät aikakaudet.

                                Teknistä death metallia on tullut myös ripakopallinen nautittavaksi:
                                -Horrendous, jonka nimi kuvaa hyvin toisen vokalistin laulutyyliä. Mahtavia biisejä, joista nauttiminen vaatii jonkin verran tavallista enemmän totuttelua.
                                -Gorod. Vauhtia, vaarallisia tilanteita, huikeita suorituksia soittimien varressa ja ehkä paras kansikuva vähään aikaan.
                                -Psycropticilla on vielä kovempi vauhti, mahtavat riffit ja biisintekotaitoa vaikka muille jakaa. Muita heikoimmalla ollaan laulusuorituksessa, jossa kohtalaisen monotoninen räksytys on jopa haastavampaa siedettävää kuin Horrendousin omintakeinen tyyli.

                                Vähän kevyempää osastoa edustaa Mongolin The Return, jossa kanadalaiset esittävät omintakeisen mongolimetallinsa keinoin tarinaa Tšingis-kaanin ja hänen aavearmeijansa paluusta maan pinnalle. Oli miten synkeä tahansa, niin eihän näin energistä ja hilpeää touhua voi kuunnella hymyilemättä. Levyn seitsemättä kappaletta ei kyllä pysty kuuntelemaan miettimättä Frederikin versiota samoilta pohjilta.

                                Abstract Void yhdistää puolestaan parhaita puolia mustasta metallista ja neonvärisistä syntikoista. Tästä ei voi kuin tykätä.

                                Alankomaiden ylpeästi outoa groovaava rokkia tekevä De Staat tekee myös jotain uutta. Aiheena oranssi presidentti alkaa olla jo jokseenkin väsynyt, mutta tällä videolla saa paljon anteeksi.

                                Edit:
                                Meinasipa käydä paha vahinko, kun muistelin että uusi Beyond Creation tuli käsiteltyä jo sarjan edellisessä osassa. Uusi levy on toisaalta tuttua ja turvallista, mutta onneksihieman liiankin tylsien ennakkomaistiaisisten lisäksi myös kokeilevaa teknistä progekuoloa. Tältä suosikiksi on muodostunut instrumentaali Binomial Structures, vaikkei laulusuorituksissa varsinaisesti mitään vikaa ole. Erityishuomio uudelle basistille, joka onnistui täyttämään todella isot saappaat varsin onnistuneesti.
                                Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 9.11.2018, 21:46.

                                Comment


                                • Mä olen musiikinkuuntelijana sen verran erikoinen tapaus, että listalle kuuluu useampaa genreä. Ulkomaisesta räpistä menee Eminem, raskaammasta ulkomaisesta musiikista Rammstein, Metallica. Kotimaisista menee aika moni poislukien suomiräppi ja uudempi suomipop kuten Sanni, Eveliina jne. niiden kohdalla vaihdan kanavaa.

                                  Näiden lisäksi menee erilaiset Trance/Dubstep remixit.

                                  Comment


                                    Pari viikkoa jatkuneen freeformiin (vaikkapa tästä demoefektiä) uudestaan gonahtamisen jälkeen kuulostaa erittäin hyvältä tässä sunnuntain aamukahvin taustalla uusi Mark Knopfler.

                                    Comment


                                      Hopsis, löysin spotifystä proge trance kanavan. Näyttäähän tuo tuubikin pullistelevan noita.
                                      Vaikka vankka Zeppelin, Black Sabbath, tms. tausta takana. Silti ysärin teininä nämä Prodigyn ja Chemichal brothersin sekä Antiloopin jytkeet lämmittää mieltä.
                                      Kiitos linkistä.

                                      Comment


                                      • Vuodenvaihde lähestyy ja innokkaimmat kasailevat jo listaa vuoden parhaista, vaikka uuttakin kivaa löytyy edelleen vaikka millä mitoin. Bandcampissa on julkaistu pelkästään 26.10 noin 130 albumia jo erilaisilla metallitägeillä, joten melkoinen kasa lahjoja on siis vielä avaamatta.

                                        Itselleen voi antaa ennakkojoululahjaksi esimerkiksi matkakortin Vanishing Kidsin siivillä. Tämä on.. noh, paha mennä sanomaan varmasti. Pohjana on jonkinlainen retrodoom-ruisleipä, mutta niin paksulla psykdeelilevitteellä päällystettynä, että sitä vaivoin erottaa. Äänimaailma on aivan mahtava: ilmava, kuulas ja kirkas, mutta silti kaikki soittimet huomioiva ja etenkin vokalistille tilaa antava. Vokalisti loistaa eniten läpi tästä eteerisestä äänipilvestä, joka ei tunnu siltä, että sitä kuuntelisi, vaan enemmänkin siltä kuin sen keskellä istuisi nauttimassa tunnelmasta. Kuulokkeet päällä pimeässä nautittuna parasta.

                                        Jo Quail menee osastolle jotain ihan muuta pukinkonttiin. Sello on haastava soitin minun korviin. Epäilen syypääksi elokuvasoundtrackeja, joista altistuminen selloille on lähinnä tullut, jolloin sellomusiikki tuppaa kuulostamaan siis herkästi ylimelodramaattiselta. Jo on kuitenkin sellisti, joka käyttää soitintaan hieman totutusta poikkeavalla tavalla. Metallimaisin elkein, välillä säröillä sun muilla pedaaleilla tehostaen ja omaa soittoaan kerrostaen. Vierailijat tuovat vaihtelua toimintaan sähkökitaratilutuksen avulla, jonka olisi minun makuun voinut jättää kyllä vähemmällekin. Lopputulemana on pitkiä, haastavia ja vähintäänkin omintakeisia kappaleita.

                                        Hardcore ja sen johdannaiset ei ole oikein isosti ikään minuun iskeneet, mutta tänä vuonna julkaistu Cult Leaderin uusin osui ja upposi enimmäkseen erittäin hyvin. HC-paahtoa on välillä kovastikin, mutta A Patient Manin parhaat palat tulevat silloin, kun meno rauhoittuu. Esimerkkinä vaikkapa Isolation in the Land of Milk and Honey; alussa repivämpi meno maistuu aivan hyvin ja juuri kun se alkaa puuduttaa puolivälin tienoilla tiputetaan tahtia ja lähdetään post-rockmaisille poluille. Tämän kappaleen jälkipuolisko onkin ehkä levyn paras. Enemmän tai vähemmän vapaaehtoisen eristäytymisen raivo, tuska ja toisaalta jopa jonkinlainen hyväksyminen ja katarsis käydään läpi sellaisella paatoksella, ettei tätä voi ohittaa, vaikka samaistuisi vain osittain.
                                        Solisti saa tällä levyllä erityismaininnan. Näin repivää äänenkäyttöä ei ole tullut kuultua sitten Slugdgen parhaiden pätkien. Ihan koko levyä ei kerralla jaksa, koska itsesääli alkaa jossain kohti olla vähän liiaksikin läsnä. To: Achlys on esimerkiksi vähän liian pitkä ja verkkainen anelu. Kuitenkin kokonaisuutena varsin vaikuttava levy.

                                        Seuraavana listassa pukille on Chapel of Disease ja hienosti nimetty "And as We Have Seen the Storm, We Have Embraced the Eye. Myrsky on death metallia, joka syleilee silmässään olevaa 70-luvun hard rockia ja progea. Kuulostaa varmaan yhtä mielenkiintoiselta kuin on. Death metal on maustettu pitkillä vaeltelevilla soolopätkillä ja varsin reilusti rokkaavilla osilla, välillä harhaillen jopa Dire Straits-tunnelmiin. Hankala tästä on enempää sanoa, muuta kuin että vastoin kaikkia odotuksia yhdistelmä on pääosin tasapainossa ja toimii helkkarin hyvin.
                                        Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 1.12.2018, 21:26.

                                        Comment


                                          Omnium Gatherumin uusin, The Burning Cold on nyt soinut jonkin aikaa kuulokkeista. https://www.youtube.com/watch?v=jIkS2vMKfkE

                                          Comment


                                            Mie tykkaan tasta uudesta Bodomista https://www.youtube.com/watch?v=1gpfzCxiQ-A

                                            Comment


                                              Tuo on kyllä hyvä. Hämmentävän hilpeältä kuulostava tuo kitarariffi Bodomiksi. Harmi kun eivät soittaneet vielä pari kuukautta sitten Unholy Winterfestissä tuota, kun ei oltu vielä julkaistu biisiä.

                                              Comment


                                              • Kaikki Bodomi uppoaa, mut vanhoihin tulee palattua useammin. Unholystä en oikein tykännyt, kun akustiikka oli minusta aivan aunuksesta. Tuumasin että voi olla viimeinen Kerubin järjestämä konsertti minun osaltani.

                                                Alan parson projectia on myös tullut kuunneltua autossa paljon syksyn mittaan ja toki Eminemin kamikazea ynnämuuta. Myös Arabesqueta ja muuta kasaridiskoa menee välipalana...

                                                Comment


                                                • Musiikin suhteen olen varsinkin nykyään kiinnostunut haasteista ja tietynlaisesta epämukavuusalueelle menemisestä. Metalli- ja rock -osastoilla tulee kyllä paljolti viihdyttyä ja tästä maailmasta löytyvät toki ne universumin tylsimmät voimasointuja ja neoklassisuutta loputtomiin jauhavat tapaukset, mutta toisaalta myös lähes loputtomiin erilaista äärimmäisyyksiin menevää kokeilunhalua.

                                                  Tällä taustalla rakastuin välittömästi Veilburneriin, joka tarjoilee hienosti nimetyllä A Sire To the Ghouls of Lunacy -levyllä parasta settiä vähään aikaan. Hulluus on kyllä nimen mukaisesti vahvasti läsnä tässä kakofonisessa death-doom-black-metal -sopassa. Riitasoinnut on sovitettu kappaleissa hienosti palvelemaan nyrjähtänyttä tunnelmaa niin, ettei seurauksena syntyvä monikerroksinen kakofonia ole mitenkään läpipääsemätöntä. Kappalerakenteet ovat kohtuullisen epäsovinnaisia ja erilaisista osista koostuvia, mukana pyörii eri näköisiä mausteita pianosta lähtien, mutta tietynlainen johdonmukaisuus pysyy mukana koko ajan ja melodiatajussa löytyy. Glory Glory Grotesque alkaa hitaammin yksinkertaisella, tarttuvalla hyräilyä muistuttavalla melodialla ja hienoilla pianomausteilla, päätyen kuitenkin lähemmäs mustattua death metallia loppuaan kohden. Välillä hidastellaan toki ja pysäytetään myös hetkeksi kaikki muu ja keskitetään huomio muuten taustalla piilotteleviin elektronisiin elementteihin.

                                                  Aseitas tykkää myös progressiivista death metallia veivatessaan leikitellä riitasointujen ja omituisten rytmien parissa. Yhtyeen nimeä kantavan levyn kansikuva ansaitsee oman mainintansa. En tiedä mitä batmanille on tapahtunut, mutta tuo ei ole normaalia. Ei sillä, että lepakkopuvussa öisin sekoilevalle miljonäärille mikään olisi normaalia. Enihuu, varsin herkullinen lähestymistapa muuten hieman väsähtäneeseen death metalliin.

                                                  Rolo Tomassi julkaisi myös viime vuonna uuden levyn, jolla jatketaan pehmeän indiemäisen poprockin yhdistämistä ronskisti korvan karvasoluja vastakarvaan silittelevään The Dillinger Escape Plan -tyyppiseen matikkarokkirevittelyyn. Time Will Die and Love Will Bury Itillä näistä hyvin erityyppisistä osista syntyy kappaleita, joissa kumpikin tyyli korostaa vuoroin toisiaan hienosti. Esimerkkeinä Aftermath on aika puhdasta indiepehmoilua, Rituals tiukkaa tavaraa ja The Hollow Hour taas yhdistää vähän molempia.

                                                  Khôradan Salt-levyyn on tullut myös palattua useampaan otteeseen. Taipaleensa lopettaneiden Agallochin ja Giant Squidin entisistä jäsenistä koostuva proge(?)metalliorkesteri tekee aidosti omanlaistaan musiikkia, jossa on varsin mielenkiintoinen, raskas ja huojuva tunnelma. Sävelkulut ja laulajan kerrostettu, vähintäänkin omalaatuinen ulosanti aiheuttavat vähän totuttelutarvetta, mutta kokonaisuus toimii.

                                                  Joulunaikaan ajelin Suomen raamattuvyöhykkeelle päin hiljaisia pikkuteitä ihmisten kodeista tielle hohtavien jouluvalojen loisteessa ja kuuntelin hengellistä musiikkia. Siinä sitä kyllä ihmisen mieli lepäsi. Sulphur Aeonin The Scythe of Cosmic Chaos on nimittäin palvomansa R'lyehissä uinuvan suuren muinaisen tapaan niin saatanan massiivista settiä, ettei mieleen enää muuta mahdu. Iä! Iä! Cthulhu fhtagn!

                                                  Vähän vähemmän vakavamielisesti aihetta lähestyy powermetalliparodiabändi Nanowar of Steel.

                                                  Vähemmän vakavalla osastolla taiteilee myös grindcore-yhtye Beaten to Death ja Agronomicon. Extremely Run to the hills!

                                                  Tai pikkusen Trollfestia ja niinikään vähemmän vakavamielinen lähestymistapa Norjalaisiin tarinoihin. Lähestymistapana on edelleen folkmetallia satakymmenen lasissa.
                                                  Viimeksi muokannut Wezq-Ape; 11.1.2019, 22:02.

                                                  Comment


                                                    Kyllä saisi Mayhem tulla käymään täällä pohjoisemmassakin taas joskus... Aivan hiton kova keikkataltiointi.

                                                    https://youtu.be/ZjfyfNAIAcA

                                                    Uusintaversio Grand Declaration of War albumista on ollut myös ahkerassa kuuntelussa.

                                                    Comment


                                                    • Perjantaibiisit. Aamuviideltä herätys Jämijärvelle lähtöä varten ja nukkumatti on ilmeisesti vielä jossain ihan muualla murtautumassa jonkun toisen kämppään tyrmäystippajauheidensa kanssa. Uutta kivaa!

                                                      Astronoid ei kyllä varsinaisesti uutta ole. Edellistä Air -levyä tuli jo hehkutettua aiemmin ja uusi tylsästi bändin mukaan nimetty levy jatkaa noin samoilla linjoilla. Energiatasoa on tiputettu pikkuisen alaspäin ja uudet temput vähän vähissä, mikä kieltämättä tuntuu lopputuotteessa vähän. Edelleen kuitenkin ote metalliin on harvinaisen pirtsakka ja pelkästään positiivisia tunteita herättävä. Laulaja lainaa edelleen niin paljon Jonas Bjerreltä, että Mew'n tuotanto tulee väkisin mieleen, vaikka ihan niin melankolisista meno ei olekaan.

                                                      Soen aloitti uransa vuosia sitten niin perusteellisesti Toolilta lainaamalla, ettei sen orkesterin fani voinut olla heistä pitämättä. Seuraavat kaksi levyä jäikin jo allekirjoittaneella aika vähälle kuuntelulle, koska jutun juju ei omaan korvaan kuulostanut juuri kehittyvän. Arvostelijat kyllä hehkuttivat bändin löytäneen enemmän omaa juttuaan jo edellisellä, mutta minun korvaan eron huomasi selkeästi vasta tänään julkaistulla Lotuksella. Kyllä tästä edelleen voi kuulla vaikutteet, mutta ei enää häiritsevissä määrin. Modernia progea ja hemmetin hienoja kappaleita.

                                                      Soulmass soittaa Dark Souls -metallia. Jos pelisarja ei ole tuttu, niin kannattaa siitä huolimatta kokeilla onneaan. Koska kuolema on niin iso osa peliä, niin sitä löytyy myös bändin musiikista. Seassa on doomia ja milloin mitäkin, mutta pääasia on että uutta melodiaa löytyy aina tarvittaessa juuri silloin kun alkaa miettiä, että onhan tämä kiva, mutta olisko jotain maustetta tarjolla. Praise The Sun.

                                                      Cormorant alkaa olla jonkin verran vanhempaa tavaraa, johon tuli tutustuttua vasta ihan viime aikoina paremmin. Jotain hyvää yhtyeen kappaleista löytyi, mutta aiemmat yritykset lähestyä uusia levyjä lässähtivät. Vasta tutkimusmatka Dwellings -levylle puhalsi eloa kipinään. Cormorant soittaa omanlaistaan erittäin melodista progressiivista metallia, jossa melodiat ovat välillä Mastodonia tai Baronessia ja välillä lähempänä klassista heviä. Lauluosasto on puolestaan lähempänä black metallia ja saattoi olla osasyynä alun sulatusvaikeuksiin. Varsin oiva lähestymistapa olikin aloittaa instrumentaalista Confusion of Tongues ja jatkaa siitä syvempään päähän.

                                                      Jotain muuta: The Black Queen. The Dillinger Escape Planin loputtua vokalisti Greg Puciato jatkoi matikkametalllihäröilystä loogisesti kasarisyntikkapoppiin. Kai siinä joku logiikka on. Ei tämä huonoa musiikkia suinkaan ole, päinvastoin. Hauskaakin jopa.

                                                      Malibu Ken on puolestaan aiemmin kehutun Aesop Rockin yhteisprojekti elektronista musiikkia tuottavan TOBACCON kanssa. Lopputuloksena vallan hyvin yhteen sopiva yhdistelmä vähän vähemmän abstraktia, mutta edelleen varsin rönsyilevää rytmikästä runonlausuntaa ja viattomuudesta matkansa aloittaneita, mutta muutaman asteen sinne tänne vinoon nyrjähtäneitä melodioita sisältäviä elektrotaustoja.

                                                      Comment


                                                        Toinen maistiainen uudelta Bodom-levylta: https://www.youtube.com/watch?v=qIsb...=RD-r_wn74uw5I Tykkaan kyl tastakin, tuntuu etta pojat on palanneet soittamaan Hate Crew Deathrollin aikaista rokkenrollia!

                                                        Comment


                                                        • Jaaha. Toiset ajaa suu virneessä Rovaniemellä rataa ympäri ja toiset toipuu kotona vatsataudista ja spämmää musiikkiketjua. Sitä muuten tuntee ihminen elävänsä kun tempaisee yöllä kiireellä kohti pönttöä vessan oven eteen raahaamaltansa patjalta ja molemmat pohkeet lyö vatsan seuraksi kivuliaan krampin päälle nestevajauksesta inspiroituneena. Ei sillä että päivän biisit herättäisi samanlaisia tuntemuksia, mutta tulipahan mieleen.

                                                          White Wardin Futility Report on Ukrainalaista extrememetallia, jossa vaihtelua riittää varsin sopivasti. Stillborn Knowledge on tästä malliesimerkki. Kappale aloitetaan hyvin mustista kiihdyttelyistä, edetään jopa vähän melodisiin hardcoremaisemiin, sitten jarrutellaan ja annetaan saksofonin loistaa hetki minimalistisen rummuttelun ja basson, sekä taustalla naksuttavien elektronisten elementtien tuella. Sen jälkeen kruisataan vielä hetki rauhallisemmin metallisesti ennenkuin isketään vaihdetta pienemmälle, kierrokset ylös ja sellainen groove käyntiin, että edellisten rauhallisempien osien jälkeen pää nykii ihan väkisinkin ja suu vääntyy virneeseen. Joku näissä neljä kappaletta yhden hinnalla -tarjouksissa vaan viehättää niin maan vietävästi, varsinkin näin hyvällä maulla toteutettuna.

                                                          Saksalainen King Apathy jättää jatsaamisen vähemmälle ja keskittyy tunnelmalliseen post-metalliin vahvalla hardcore-pohjalla. Ei tyypillisesti ihan sitä ominta osaamista, mutta tästä välittyy tunne kyllä harvinaisen hyvin. Etenkin The Scars of the Landista tulee sanoitusten osalta hyvin vahvasti Gojiran nokkamies Joe Duplantier mieleen. Kohtuullisen yksinkertaista ja tylyä planeetan tilan voivottelua.

                                                          Samasta maasta tuleva Downfall of Gaia menee samoille osastoille sekä sanoituksiltaan, että musiikkityyliltään. Jonkin verran raskaampaa ja mustempaa poljentoa on kuitenkin tarjolla edelliseen verrattuna. Edelleenkään planeetalla ei ole kaikki hyvin, kuten ei We Pursue the Serpent of Time -videolla esiintyvällä hepullakaan, joka tavattiin muuten aiemmin Harakiri for the Skyn Heroin Waltz -videolla vähintään yhtä pirteissä tunnelmissa. Pärjäisin kyllä lyhemmilläkin puhutuilla osilla kuin levy tarjoaa. Ensimmäisellä kerralla ne korostivat hyvin tunnelmaa, mutta myöhemmillä kerroilla alkavat jokseenkin tökkiä.

                                                          Virus on puolestaan Norjasta ja tarjoilee omalaatuista avant-gardea, jossa on vahvasti rock- ja jazz-vaikutteita. Kitara ja basso kulkevat omia polkujaan rytmi- ja soolopaikkoja vaihdellen ja vastamelodioita soitellen. Tyyli ei ehkä jaksa kantaa kovin pitkiä aikoja, mutta on varsin virkistävää kuunneltavaa.

                                                          Hanormale toimii vähän samalla ajatuksella, mutta vahvemmin jazz- ja metallityylillä ja synnytti alkuvuoden suosikkikappaleeni Like a Hug, Darkness Embrace Us All. Muuten Reborn in Butterfly -levyllä ei ollut juuri siipiä yhtä kuuntelua pidemmälle.

                                                          Jenkkiläisen Contrarianin tuleva levy piti ostaa jo ennakkomaistiaisen perusteella. kun jo julkaistut arvostelutkin lupailivat hyvää. Tarjolla olisi progressiivista death metallia, isolla D:llä kirjoitettavan Deathin hengessä.

                                                          Jokerina kotimainen Hebosagil, jota ei ole tullut seurattua sitten alkuaikojen. Äänekäs sludgepörinä on sillä välin koteloitunu ja ehtinyt jo kuoriutuakin kotelostaan ja lähteä lentoon. Tämä muodonmuutos tuli vähän yllätätäen vastaan viime vuotisella EP:llä nimeltään Kevät. Metsätie -kappaleella aiemmasta rauhoittunut ja keventynyt pörinä toimii varsin kivasti vierailevan laulajan kanssa yhteen ja loppupuolen kiihdyttelyt maistuvat entistä paremmalta pitkän lämmittelyn jälkeen. Joki menee jo hyvinkin lähelle suomirockia, säilyttäen kuitenkin myös rosoisen puolen.

                                                          Comment


                                                          • Vaikka ikää jo yli kuudenkympin, niin Klamydia kolahtaa vieläkin, no mie oonkin varmaan aika yksinkertainen ja ilman sähköä yläkerran osalta ;).

                                                            Comment

                                                            Working...
                                                            X